Jonkun toisen syy

Kun katolta lunta pudottamaan mennyt henkilö putoaa, syytetään asuntoministeriä.

Kun minkkitarhoilla tapahtuu rikkomuksia, syytetään maa- ja metsätalousministeriä.

Kun VR eikä ratahallintokeskus saa junia liikkumaan ajallaan, syytetään liikenneministeriä.

Kun murhaaja vetää laittoman aseen liipaisimesta, syytetään sisäministeriä.

Yhteistä kaikissa tapauksissa on se, että ministeri puolustautuu ensin lehdistölle annettavalla lausunnolla ja heti seuraavaksi joku toimittaja vihjaa jotain lain säätämisestä ministerin eron vaihtoehtona ja kuinka ollakaan pikavauhtia esitetään laki, jota todennäköisesti kukaan ei pysty aukottomasti valvomaan, rangaistusta ei varsinaisesti ole säädetty ja josta normaalit maalaisjärkeä käyttävät ihmiset lopulta tulevat kärsimään.

Yhteistä on myöskin se, että ministeri ei pysty millään toiminnallaan muuttamaan mitään tapahtunutta toiseksi tai estämään epämiellyttävän asian tapahtumista eikä kukaan muukaan ulkopuolinen.

Tärkeää onkin siis se, että on joku muu, jota syyttää. "Ei se ollut minun syy, että..."
lamppu putosi, maitolasi kaatui, ikkuna meni rikki. No kenen sitten?

Hannu Lauerma, suuri idolini, on todennut - sekä haastattelussa, että kirjallisessa muodossa - häpeän tunteen olevan ihmiselle äärimmäisen tärkeä, sillä se ohjaa hyväksyttävään yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen. Häpeän tunteen puuttuminen, Lauerma sanoo, voi johtaa mitä vastenmielisimpiin tekoihin. Minä lisäisin tähän vielä typeriin ja tyhmiin tekoihin.

Mitä muutakaan kuin tyhmyyttä on liukkaalle katolle kiipeäminen ilman turvavarusteita - luonnonvalintaako?

Ehkä olisi tullut jo aika tuntea häpeää tyhmistä ja typeristä teoista ilman, että jälkeenpäin tarvitaan kuukausien tai vuositen terapiaa. Mytoloogit ja kuramoottorit, jotka ovat tehneet tunteista luvanvaraisia, trauman jälkeen joku mytoloogi voi hempeällä äänellä näennäistä sympatiaa ja empatiaa kuvastaen antaa luvan suruun, kiukkuun tms., ovat tehneet suuren virheeen. Ei! Kaikki tunteet, myös viha, ovat kaikkien ihmisten perusoikeuksia, kellään ei ole asemaa eikä oikeutta erikseen oikeuttaa niitä. Se olisi täysin vastuutonta vallankäyttöä.

Duudsonit eivät tunne häpeää teoistaan ja näin ollen varoittavat muita siitä, että vastaavien temppujen tekeminen on vaarallista. Missä muuten on TV-yhtiön vastuu, jos joku kuitenkin kokeilee temppuja ja loukkaantuu. Miksi syy silloin olisi yksilössä?

Ehkei syy ole kenessäkään koskaan, sillä sehän oli jonkun toisen syy.

Lunta tulvillaan noin keskimäärin

Suomessa on näköjään talvella lunta ja se on yllättänyt yllättävän usean suomalaisen, mutta miksi?

Suomesta on tullut jo vaarallisen pitkälle otsikkojen maa ja samalla on normitettu normaalius mukavasta vaihtelusta määrääväksi standardiksi. Yhä useammin lehdet kalastelevat otsikoilla, jossa uutisointi perustuu pitkäaikaisesta keskiarvosta poikkeamiseen.

Voi helevetti sentään. Säätiloissa kyseinen pitkäaikainen keskiarvo määritellään uudelleen 30-vuoden välein ja missään muualla ei virallista pitkäaikaista keskiarvoa edes ole.

Kun minä olin lapsi, käytin omaa keskiarvoa siitä, päästäänkö ulkojäälle luistelemaan ennen vai jälkeen koulun joululoman alkamisen. Eräänä vuonna, joka vuosilukua kieltäydyn mainitsemasta, kentälle päästiin jo itsenäisyyspäivän jälkeen ja se oli huikeaa. Opiskeluajalta muistan pari talvea, jolloin Aurajoen jäälle pääsi kävelemään ja vastaavasti yhden talven, jolloin Jyväskylässä linja-autot olivat lirissä tammikuun suojakeleissä. Nykyisin nämä olisivat kamalia asioita, koska meille pakkosyötetään uskontoa nimeltään keskiarvo.

Matematiikan opettajana minua häiritsee muutenkin käsite keskiarvo. Sillä, kun yksikseen ei tee juurikaan koskaan yhtään mitään. Useammat vitsit sen sijaan korostavat sen käyttökelvottomuutta; metsällä ollessaan yksi metsästäjä ampu sorsaa kauaksi taakse ja toinen kauaksi eteen, jolloin kolmas pääsi iloissaan huutamaan: Keskimäärin me saatiin se!

Jos kaikki keskiarvoistetaan tullaan tehottomuuden ongelmaan. Kun kaikki lähtevät keskiarvosta ja vain siihen verrataan, ei kukaan voi muuttaa toimintaa, koska silloin karataan kauemmas keskiarvosta. Jos taas joudutaan kauemmas keskiarvosta, joutuvat poliitikot oikeasti tekemään priorisointipäätöksiä ja perehtymään taustatietoihin ja tekemään päätöksiä eli joutuvat alueelle, jossa kukaan poliitikko ei halua olla.

Keskiarvoon pitäisi tietoa välittääkseen aina liittää mediaani eli keskimmäinen arvo, keskihajonta, varianssi ja 1. ja 2. sekä 9. ja 10. desiili, jotta voitaisiin tilastoihin perustuen tehdä edes jotain päätelmiä, mutta nyt tullaankin kaikkein vaikeimpaa asiaan - väitän, että useimmat päättäjistä eivät tiedä mikä on desiili.

Kuntatalouteen tuodaan lisää matemaattisia malleja, jotka perustuvat tilastoihin ja niiden tunnuslukuihin, mutta miten niiden perusteella voidaan tehdä päätöksiä, jos ei ymmärretä käsitteitä.

Loppuun vielä hieman keskimääräistä miettimistä, sillä keskiarvon perusteella:

Turussa pitäisi olla 1.3. ylimmillään -1 aste, alimmillaan -6 ja lunta pitäisi olla 25 cm.

16.3. pitäisi olla ylimmillään +2 astetta, alimmillaan -4 ja lunta edelleenkin 25 cm.

Suomessa uudet autot ovat 24% EU:n keskiarvoa kalliimpia, mutta 28% mediaania kalliimpia.

Varsinais-Suomen luottamusindikattori on alempi, kuin koko maan keskiarvon, mutta kymmenyksen parempi kuin mediaani.

Kenen päässä se rivous asuu?

Useampikin meistä lienee törmännyt "poliittiseen korrektiuuteen", jonka käännös voisi olla vaikka mielisteleminen, sillä sitä se minusta on.

En jaksa ymmärtää miksi minun pitää aina miellyttää muita ja minun pitää aina ottaa muut huomioon. Työpaikkojan ilmapiirin kannalta siitä on pitkässä juoksussa haittaa, kun kiltit väsyvät tekemään muiden työt.

Konditionaalin käyttäminen pyynnössä on minusta silkkaa piilotettua vallankäyttöä: "Haluaisitko autaa minua tässä?" on kysymys ja siihen on oikeus vastata "Ei, en halua" Eikä sitä tarvitse perustella mitenkään. Mutta tämän seurauksena kysyjä yleensä suuttuu.

Miksi hänellä ylipäänsä olisi oikeus suuttua? Siksikö, että kysymys oli kohtelias, eikä kohteliaaseen kysymykseen voi vastata kieltäväst? Jos konditionaaliin ei voi vastata kuin myöntävästi, saavat ilmaisut: "Mentäiskö paneen?" tai "Haluaistko tulla sänkyyn mun kanssa?" mielenkiintoisia ajatuksia liikkeelle.

Jos henkilö näkee, että teen jotakin omaa työtäni, luulisi tämän ymmärtävän, että oma työni on ihan yhtä tärkeää kuin hänen auttamisensa. Jos hän taas ei osaa tehdä työtään ja minun pitäisi keskeyttää oma tekemiseni opastaakseni häntä, ei se silti tarkoita, että minä tekisin työn hänen puolestaan, vaan opetaan häntä selviytymään omasta työstään, MUTTA VASTA KUN SE ON JÄRKEVÄÄ OMAN TYÖNI TEKEMISEN SUHTEEN. Muussa tapauksessa kysymyksessä on vain puhdas ja peittelemätön vallankäyttö ja passivisuuteen piilotettu aggressiivisuus. On muuten kokemukseni perustella yleisin naisten käyttämä työpaikkakiusaamisen muoto.

Samoin ihmetyttää sanojen pakonomainen rivoksi tulkinta. Johtimissa on kautta aikojen puhuttu koiras- ja naarasliittimistä ilman, että niihin on liitetty mitään seksuaalista latausta. Aivan viimeaikoina työpaikoille on kuitenkin pesiytynyt ryhmä ihmisiä, joiden tarkoituksena tuntuu olevan vain sanojen merkillisten piilomerkitysten tuominen esille, ja niistä valittaminen. Enää ei voi opettaa käyttämällä liittimien "koiras - naaras- nimityksiä", koska joku kokee ne loukkaaviksi - harmi vaan, että korvaavia nimityksiä ei ole.

Jossain sentään vielä järki voittaa Yorkshiren Castlefordissa eräs alikulkusilta oli vuosikymmeniä tunnettu nimellä "Tickle Cock" Paikalla alettiin kuitenkin kuvata TV-sarjaa ja nimi haluttiin vaihtaa polittisesti korrektisti muotoon "Tittle Cott". Asukasyhdistys kuitenkin puuttui asiaan. Vie asian oikeuteen asti ja voitti kantansa!!

Hurraa terveelle maalaisjärjelle. Kuka siis olikaan oikeasti se, joka rivosti ajattelee?

Olisi jo korkea aika miettiä kuka sen tulkinnan puheesta tekee. Puhuja vai kuulija ja tarvitseeko kuulijan aina etsiä puheesta jotain mitä siellä ei ole.

Kommunikaation legalisaatio vie meiltä liian paljon arvokasta mukanaan sananvapaudesta alkaen ja sananvapaus on minusta jotain, jota kannattaa puolustaa.

Yorkshiren Castlefordissa

Tää ei vaan toimi

Katsoin tänään opettaja TV:tä ja lamaannuin.

Ohjelmassa yksi innokas opettaja silmät fanaattisuudesta loistaen kertoi jaetusta opettajuudesta ja siitä, kuinka hänen luokassaan tehtiin onnellista tiimityötä.

Tiimissä oli 24 tavallista oppilasta ja 7 integroitua erityisoppilasta yksi opettaja ja 4 avustajaa!!!! Siis 4 avustajaa !!! 31 lasta ja 5 aikuista ja meillä on iloinen tiimi?!?!?

Ei ihme, että meillä kouluissa ryhmät kasvaa, jos 31 lasta vaatii 5 aikuista ja mikä hemmetin tiimi se on, kun paikalla on 1 opettaja ja 4 avustajaa. Minä käsitän tiimin hiukan eri tavalla kuin kyseinen opettaja.

Tiimi kuuluu älykkääseen itseohjautuvaan organisaatioon, jossa saman profession, tässä tapauksessa opettajaprofession, omaavat henkilöt muodostavat tiimin, jossa voivat jakaa osaamistaan tai eri professioiden, kuten leikkausryhmän, jäsenet muodostavat yhdessä toimivan kokonaisuuden siten, että jokainen vastaa tarkasti omasta tontistaan, mutta ei pyri toisten alueelle.

Pääluottamusmiehenä selässäni menee väristyksiä siitä, että opettaja antaa avustajien hoitaa pienryhmiä ja opastaa heitä opettamisessa huomatkaa ei opettaa vaan opastaa. Opettaja siis jakaa ryhmät ja antaa heille jotain opetusta ja sitten oppilaat menevät avustajan kanssa pienryhmään ja kuka onkaa sitten se, joka opettaa - avustaja!. Niin se vaan kuulkaa on silloin avustaja opettaa ilman koulutusta - mutta mehän tehdäänkin iloista tiimityötä.

Minä itse isänä haluan, että lastani opettaa opettaja, jolla on koulutus asiaan. Aivan kuten haluan, että leikkauksen suorittaa kirurgi eikä dermatologi tai välinehoitaja.

Leikkaamalla koulusta 2 avustajaa saataisiin 1,5 opettajaa ja pienemmät ryhmät. Juuri kun valtiovalta kannustaa ryhmien pienentämiseen rahallisesti, opettajat haluavat taas pelastaa maailman ja ottaa kaikki kukat kukkimaan samaan laatikkoon.

20 vuoden kokemuksella voin surullisesti todeta, että kuraattoreiden ja psykologien määrää kuvaavat käyrät yhdistettynä suureneviin ja alati vaihtuviin ryhmiin korreloivat loistavasti syrjäytyneiden nuorten määrän kanssa.

Peruskoulu siis osaa syrjäyttää. Mitä siis tehdään?

Lisätään viihtyvyyttä lisäämällä valinnaisuutta. Integroidaan oppimisvaikeuksista kärsivät suuriin ryhmiin ja tarjotaan avuksi avustajaa, kun apu löytyisi pienemmistä pysyvistä ryhmistä ja osaavista opettajista, joita ei voida palkata, kun pitää löytää rahaa avustajille ja kuraattoreille ja psykologeille.

Tämä ei vaan toimi näin, mutta minkäs teet. Suomi on yhden totuuden maa ja nyt virallinen totuus on integroinnissa ja inkluusiossa.

Oikeasti minä haluaisin jo derivoida

Rakentavaa kritiikkiä rakentamassa

Miten ihmeessä annetaan rakentavaa kritiikkiä?

Olen yrittänyt useammlla kuin monella tavalla, mutta toimivaa tapaa ei juurikaan ole löytynyt.

Kriittisyys on kuitenkin kaiken tiedon omaksumisen elinehto ja oppimisen tärkein tekijä motivaation kanssa. Ilman lähdekritiikkiä kuka tahansa voi väittää kenen tahansa sanoneen mitä tahansa.

Olen - hmmm - sanoisinko melko monisanainen ja napakka sanomisissani. Myönnän antavani melko suoraa kritiikkiä asiasta ja vain harvoin ja hyvin valituille henkilöille henkilöstä.

Ja nyt kukaan ei enää usko minua. Miksi ei?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset ovat rakastuneet liiaksi omaan tekemiseensä. "Minähän tiedän mitä minä teen. Älä sinä tule minua neuvomaan, kun et asiasta mitään tiedä."

Ongelma vaan on vain se, että kehittyäkseen ja muuttuakseen pitää olla valmis kehittymään ja muuttumaan. Tämä vaatii asioiden uudelleen ajattelua.

No minusta ajatteleminen ylipäänsä olisi kehitystä.

Usein kuulen fraasin: "Ethän sinä voi sanoa noin!" Ilmeisesti voin, koska jo niin sanoin. Fraasi kuitenkin kuvastaa toisen osapuolen valtavan defensiivistiä asennetta omaan tekemiseen ja siihen, että maantavan mukaisesti on olemassa vain yksi totuus - minun.

Ajatellaan hetki minulle rakasta teatteria.

Jos en jostain pidä katsomassani esityksessä, luulisi taiteilijoiden ottavan mielellään vastaan omastaan poikkeavan käsityksen, mutta taitaakin olla juuri päinvastoin. On aivan valtava kynnys mennä sanomaan toiselle teatteria palavasydämisesti harrastavalle, että tekemässäsi hahmossa tai ohjauksessa oli jotain vikaa eikä se miellyttänyt minua hiukkaakaan. Aivan hirvittävän helposti kommentista saa vastaansa hyökkäyksen - onhan se paras puolustus, mutta silti - eti sinäkään olisi tehnty tätä paremmin tai ei se sinunkaan roolisi viime kerralla mikään ihmeellinen ollut.

Mutta kun kysymys ei ole siitä, että olisin arvostellut henkilö suoraan vaan hänen hahmoaan ja näkemyksemme hahmon takana olleesta viitekehyksestä erosivat. Onko se siis jotenkin huono, että on erilainen näkemys.

Ajatelkaapa kuinka ihanaa olisi, jos olisi vaan yksi hyväksytty näkemys ja joku ulkopuolinen taho vielä valvoisi tätä yhtä sallittua näkemystä ja tämän yhden näkemyksen kritisoijia rangaistaisiin kuten Kiinassa, Neuvostoliitossa, Kuubassa, DDR:ssä,... Että olisi ihanaa eikö?

Miksi ihmeessä ihmiset eivät ymmärrä sitä, että tekemällä yhteistyötä varsinkin pienet toimijat, lähes alalla kuin alalla, saisivat toisiltaa tietoa ja mahdollisuuksia toimintojensa kehittämiseen. Jos yksi ei ehdi tuottamaan palvelua, hän voi silti tietää toimijan, jolla aikaa palvelun tuottamiseen olisi. Eikö silloin olisikin hyvää palvelua antaa tämän toisen toimijan yhteystiedot, jotta saataisiin yksi tyytyväinen asiakas lisää? Valitettavan usein tietoa ei anneta, vaan yritetään tehdä itse - ei onnistuta - saadaan vähemmän rakentavaa kritiikkiä ja mennään kotiin potkaisemaan kissaa (siis vain kuvainnollisesti).

Mitä tarkoitat? Miksi koit noin? Voitko tarkentaa? Ovat erinomaisia kysymyksiä, kun yritetään saada selville mistä negatiivinen kritiikki johtuu. Vain ottamalla selvää kritiikin antajan reunaehdoista on mahdollista ymmärtää toimintaan kohdistettu kritiikki.

Pahinta olisi täydellinen kritiikittömyys. Kritiikin väkivaltaisesta tukahduttamisesta on historiassa lukuisia esimerkkejä. Nykyään kritiikkiä uhkaa - niin nimenomaan uhkaa - yhtälailla suhtautuminen kritiikkiin - et voi sanoa minulle noin, tein vain parhaani - ja kritiikin antamisen helppous anonyymisti ja perustelematta.

Eiköhän lähdetä kritisoimaan ja HEI- ollaan sitten rakentavia

Kunhan nyt vaan pohdin

Autossa on aikaa ajatella kaikenlaista mm. vanhoja sananlaskuja ja niiden merkityksiä tai soveltamista nykypäivään.

Jos tyhmä vaiti ois hänet hiljaiseksi viisaaksi laskettaisiin. Tuntuu jotenkin kääntyneen vallan toisinpäin.

Se, joka pitää eniten ääntä tai vaati eniten tai muuten vaan saa aikaan kohtauksen kuten Mel Brooksin elokuvassa Kevät koittaa Hitlerille. Samalla yleensä vaaditaan tasa-arvoa, tasapuolista kohtelua tai vähintään itselleen kohdistuvaa muita suurempaa oikeudenmukaisuutta.

Viisas vaikenee tyhjän haukkujalle ja Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Viisas siis pitää suunsa kiinni ja antaa muiden (tyhmien vai typerien) hoitaa puhumisen. Puhumisella pystytään vaikuttamaan päätöksentekoon, joten päätöksenteosta vastaavat saavat siis enemmän tietoa muilta kuin vaienneilta viisailta.

Ei hyvältä tunnu.

Mitähän Winston Churchill nyt toteaisi, jo aiemmin lausui unohtumattomasti:
Vahvin perustelu demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertöäänestäjän kanssa.

Näyttää siis olevan mahdollista, että edustuksellinen demokratia, jossa puolueen johto tai vain johtaja todellisuudessa määrää poliittisen linjan (oligargia+demokratia?) tuottaisi idiobelikratian (kovimpaa huutavan vallan)?

Kyllä tämä hiljaiseksi vetääkin...