Kunhan olen viimeviikkoina huomannut sekä työni puolesta, että harrastusten puolelta, niin erimieltä olemisesta on tullut kovin vaikeasti hyväksyttävää kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Mikä ihme kaikkiin on mennyt, kun ainoa asia on täydelliseen yhteisymmärrykseen pyrkiminen ja kaikkien täytyy kollektiivisesti tykätä samoista asioista ja olla juuri samaa mieltä toistensa kanssa. Ellei näin ole, niin alkaa hirvittävä käännytystyö ja toisen mielipiteiden, käsitysten ja lopulta henkilökohtainen mollaaminen ja dissaaminen: "Sinä vaan olet kateellinen, kun et itse osaa", "Tee itse paremmin", "Hyvä sun on puhua, kun et ole itse ollut tekemässä", "Eikö me kaikki nyt voitaisi olla tästä samaa mieltä."
Tämä oli toki nähtävissä jo ennen presidentinvaaleja, mutta varsinkin presidentinvaalien kohdalla nähtiin se, että kumpikaan ehdokkaista ei uskaltanut oikeasti olla mitään mieltä selvästi, kun heti piti päästä peesaamaan toista ja näyttämään suvaitsevaisuuttaan olemalla samaan mieltä.
Ikävää sinäänsä, mutta vaade kollektiiviseen samamielisyyteen on hirvittävintä ajatusten väkivaltaa mitä kuvitella saattaa. Kaikkien täytyy tykätä samoista asioista ja samalla tavalla.
Jos et pidä jostain teatteriesityksestä, tiedättehän tunteen - ei vaan iske tämä juttu nyt, ja tulet vielä sanoneeksi sen jollekin saman esityksen nähneelle ja siitä pitäneelle, ihmiset pitävät eri asioista, joten tuo olisi normaalissa maailmassa ihan normaalia, tämä esityksestä pitänyt katsoo oikeudekseen ryhtyä kännyttämään esityksestä pitämätöntä; "Etkö tykännyt? Kai sinä nyt siitä edes vähän pidit? Minä tykkäsin niin paljon? Olisitko ollut huonossa paikassa? Minusta tämä oli niin hieno esitys ja olivat niin hyviä. Mikä siinä sitten oli kun et tykännyt?
Tuon minä vielä jotenkin, kaiken ymmärtäväisyyteni käyttämällä ymmärrän, mutta silti se hermittaa, kun muut katsovat omaksi oikeudekseen tietää minua paremmin mistä itse pidän.
Omituisempaa kuitenkin on, kun työssäni joudun tulkitsemaan työehtosopimuksia ja niihin liittyviä määräyksiä. Kaikkein omituisin olo tulee silloin, kun työntekijöiden edustajan ominaisuudessa haluan työnantajan noudattavan työnantajapuolen ehdotonta määräystä neuvotteluosapuolista ja työnantajan edustaja on sitä mieltä, että olisi mukavampaa, helpompaa, kivempaa, jos voitaisiin sopia toisin, kun pääsopimus määrää.
Tässäkin tilanteessa halutaan, että kaikki ovat asiasta samaa mieltä, että rikotaan vaan yhteisellä sopimuksella määräyksiä. Voitte varmaan kuvitella minkä vastauksen saa heitto:"Hienoa sovitaanko nyt tässä kivasti samalla kaikki yhteisesti, että me saadaan aina ajaa ylinopeutta ja töihin ei tarvitse tule kuin tunniksi."
Ja taas palataan painostukseen ja henkilökohtaisuuksiin, koska kaikkien tulee olla samaa mieltä.
Kuntauudistusta tehdään samalla periaatteella: käskyttämällä ja vaatimalla samaa mieltä olemista ja kaikki vastustajat ovat epäasiallisia, joten kaikkien tulee vannoa vain yhden sallitun totuuden nimeen. On jotkseenkin targikoomista, että samaan aikaan puhutaan demokratiasta.
Kuntapuheiden suurin omituisuus onkin juuri demokratian takaamisessa. Ensin halutaan maantieteellisesti aivan tolkuttoman suuren kunnata omalla byrokratiallaan ja sitten samassa lauseessa tuodaan ilmi ajatus lähidemokratian tukemisesta kaupunginosavaltuustoin, jotka jopa olisivat jollain tavalla palveluiden järjestämisvastuussa omalla aluellaan!! Tehdään siis kuntia kaupunkien sisään?!?!
Kaikella kunnoituksella, jos tarkoituksena oli tehokkuden parantaminen ja kustannusten hillitseminen kuitenkin lähidemokrata säilyttämällä, niin en mitenkään ymmärrä miten tämä muuttaisi olemassa olevaa tilannetta. Kuten liian usein aiemmin, poliitikoilta on jälleen karannut sekä ajatus, että tarkoitus, kun muutos pitää saada aikaiseksi vain muutoksen vuoksi ei siksi, että saataisiin jotain uutta ja parempaa...
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
torstai 9. helmikuuta 2012
Kuntaliitoksia tai sitten ei
Virkkusen asettaman virkamiestyöryhmän ajatukset tuotiin julki ja välittömästi kuultiin hyväksyvää hyminää yrittäjiltä ja melkoista mutinaa kuntalaisilta.
Kuntaliitoksia halutaan, koska niitä väitetään välttämättömiksi, mutta onko tilanne kaikilta osin näin?
Välttämättömyyden puolestapuhujat perustelevat kantaansa väestön ikääntymisellä ja lasten määrän vähenemisellä ja huoltosuhteen heikkenemisellä. Selitys ontuu ainakin osittain, sillä syntyvyys on nousut 2000-luvulla joka vuosi. Samaan aikaan väestö vanhenee kyllä ja huoltosuhden heikkenee, mutta ikääntyneet pysyvät huomattavasti parempikuntoisena kuin aikaisemmin. Palveluja halutaan nykyisin tuoda ikääntyville kotiin ja tähän tarvitaan henkilökuntaa.
Hei hetkinen....
Entäs, jos kyse onkin henkilökunnasta ja sen määrästä. Vähentämällä kuntia pärjätään siis vähemmäll henkilökunnalla, kun liitoskuntien henkilökuntaa voidaan irtisanoa - paitsi ettei voida, sillä kuntaliitoksissa henkilöstöllä on 5 vuoden irtisanomissuoja. Totuus kuntaliitoksissa onkin ollut ikävämpi - kustannusket ovat selvästi nousseet ensimmäisinä vuosina ja säästöjä on odotettavissa vasta paljon myöhemmin jos silloinkaan, sillä kunnan toiminnot ovat hyvin henkilöstövaltaisia.
Kyseessä täytyy siis olla jotain muuta.
Muutama vuosi sitten meitä kaikkia peloteltiin työvoimapulalla, joka kohdistuu niin kuntiin, kuin tuotantolaitoksiinkin ja ainoana korvaavana mahdollisuutena nähtiin maahanmuuton lisääminen, koska syntyvyys on liian vähäistä - Suomi tarvitsee tekijöitä. Nyt pelottelu on muuttunut huoltosuhteen heikkenemiseen eli eläköitymiseen ja siitä johtuvaan rahapulaan, josta kunnat eivät selviä.
Mutta mihin kuntien rahat sitten menevät?
Kuntien menoista noin 75% koostuu SOTE- ja opetuspuolen menoista siten, että SOTE-vastaa 45% ja opetus+varhaiskasvatus noin 30% ja nämä molemmat ovat erityisen henkilöstövaltaisia.
Suomessa on hoettu vaikka kuinka kauan lasten määrän vähenemistä, mutta esim. Turulle tuntui tulevan täytenä yllätyksenä se, että syntyneiden määrä on kasvanut. Pistää hiukan ihmetyttämään ettei kukaan virkamiehistä muka oikeasti tajunnut asiaa edes päivähoitojonojen kasvaessa.
Jaa niin, mutta päivähoitohan onkin subjektiivinen oikeus.
Ja tämä antaa ensimmäisen kerran kuvan siitä mihin kunnan rahat menevät. Ne menevät valtion lainsäätäjien eli eduskunnan tolkuttomien lakien säätämisestä johtuviin kuluihin. 1980-luvulla oli aivan normaalia, että lasta ei viety hoitoon päiväkotiin, jos toinen huoltajista oli kotona. 1990-luvulla kuitenkin eduskunta hyväksyi lain, jossa vanhemmuus ulkoistettiin hyväksymällä subjektiivinen päivähoito-oikeus ja vasta nyt on herätty ajatukseen, että lapsellakin pitäisi olla lomaa hoidosta.
Entäs SOTE-puoli? Sosiaalipuolelle on kasattu iso määrä lakeja, jotka oikeasti ovat tarpeen heikoimpien suojelemiseksi, mutta kuntayhtymät eivät todellakaan ole ratkaisu, vaan sellainen kunnallinen läpinäkyvä halintomalli, jossa oikeasti nähdään minne rahat menevät. Kuntayhtymä on tavallaan valtio kunnassa. Kunnat antavat aina kaiken sen rahan terveystoimelle, jonka se kehtaa pyytää ja useampana vuonna kulut ovat nousseet selvästi kaikkia muita nopeammin etenkin kuntayhtymissä ja syynä ei suinkaan aina ole ollut vahnusten määrän lisääntyminen.
85 % lääkäreistä tekee kunnallisella puolella 85% työaikaa ja samaan aikaan ihmetellään lääkäripulaa? Olisiko kovinkaan vaikeaa säätää lakia, jossa ennen yksityispraktiikalla toimimista jokaisen laillistetun lääkärin tulee toimia vähintään 3 vuotta kunnallisella puolella 100% työajalla tai jos sitten haluaa tehdä 85 % työaikaa niin aika kasvaa vastaavasti. Yhteiskunnan satsaus lääkärikoulutukseen on sitä luokkaa, että jotain pitäisi saada takaisinkin.
Suomen eduskunnan himokkuus kuntaliitoksiin tulee naurettavaksi, kun huomioidaan, että Ranskassa on 37000 kuntaa, jolloin kunnan keskimääräiseksi kooksi tulee alle 2000 asukasta eli Tarvasjoen verran. Kuntaliitoksilla ei pystytä luomaan tyhjästä lisää rahaa, mutta pystytään kylläkin luomaan mukavat mahdollisuudet toimintojen ulkoistamiselle, kun kuntarajojen poistuttua palvelujentarjoajat pääsevät yksinkertaisesti suuremille apajille helpommin. On huomattavasti helpompaa lähteä tekemään tarjousta 50 000 ikääntyneen hoitopalveluista yhden kunnan alueella, kuin 5 tai 6 kunnan alueella ja varmaa on myös se, että päätökset näistä katoavat kaiken demokratian ulkopuolelle.
Samaan aikaan talousvaikeuksissa kamppailevat kunnat kuitenkin piutpaut antavat järkevälle taloudenpidolle ja suunittelevat miljoonahankkeita. Suurimmista keskuskunnista on tullut Kreikan kaltaisia hulttioita. Turun kaupunkikonsernilla oli velkaa 2007 jo noin 850 miljoonaa euroa ja nyt pitäisi saada aikaiseksi uusi silta, Logomosta maksetaan satoja tuhansia vuodessa,
uusi teatteri/musiikkitalo pitäisi saada, 5 miljoonaa euroa ollaan valmiit laittamaan SOTE-johtajien työtilohin, kun 300 000 korjaukset veisivät liiaksi aikaa. Uuden ostaminen muutenkin on mielenkiintoinen muutos Turun tempoilevaan politiikkaan, kun vasta vajaa vuosi sitten vuokratalojen myynnin argumenttina oli se, ettei kaupungin tehtävänä ole omistaa vaan tarjota palveluita. Joka ikinen Turun rakennushankkeiden kustannusarvioista on vähintään 2,5-kertaistunut, joten en uskalla edes ajatella millaiseen hintaan nousee 500 miljoonan pikaraitiotiehanke.
Ei siis mikään ihme, että Turku haluaa hulluille hankkeilleen maksajia ja näköjään hinnalla millä hyvänsä eli pakkoliitokset kehiin vaan.
Henkilökohtaisesti lupaan kannattaa kuntaliitoksia kunhan seuraavat ehdot täyttyvät:
Kaikki kuntaliitoksissa mukana olleet poliitikot luopuvat ikuisiksi ajoiksi paikoistaan ja alkaa kokonaan uusi "poliittinen" kultuuri.
Eduskunnan ja kansanedustajien avustajien määrää vähennetään suoraan verrannollisesti kuntien vähenemiseen.
Liittokset aloitetaan Helsingistä, sillä suomalaisia johdetaan edestä, kuten Ehrnrooth sanoisi.
Kuntien optimikoko määritetään vain ja ainoastaan palvelujen järjestämisen perusteella ei millään muulla perusteella.
Kuntaliitoksia halutaan, koska niitä väitetään välttämättömiksi, mutta onko tilanne kaikilta osin näin?
Välttämättömyyden puolestapuhujat perustelevat kantaansa väestön ikääntymisellä ja lasten määrän vähenemisellä ja huoltosuhteen heikkenemisellä. Selitys ontuu ainakin osittain, sillä syntyvyys on nousut 2000-luvulla joka vuosi. Samaan aikaan väestö vanhenee kyllä ja huoltosuhden heikkenee, mutta ikääntyneet pysyvät huomattavasti parempikuntoisena kuin aikaisemmin. Palveluja halutaan nykyisin tuoda ikääntyville kotiin ja tähän tarvitaan henkilökuntaa.
Hei hetkinen....
Entäs, jos kyse onkin henkilökunnasta ja sen määrästä. Vähentämällä kuntia pärjätään siis vähemmäll henkilökunnalla, kun liitoskuntien henkilökuntaa voidaan irtisanoa - paitsi ettei voida, sillä kuntaliitoksissa henkilöstöllä on 5 vuoden irtisanomissuoja. Totuus kuntaliitoksissa onkin ollut ikävämpi - kustannusket ovat selvästi nousseet ensimmäisinä vuosina ja säästöjä on odotettavissa vasta paljon myöhemmin jos silloinkaan, sillä kunnan toiminnot ovat hyvin henkilöstövaltaisia.
Kyseessä täytyy siis olla jotain muuta.
Muutama vuosi sitten meitä kaikkia peloteltiin työvoimapulalla, joka kohdistuu niin kuntiin, kuin tuotantolaitoksiinkin ja ainoana korvaavana mahdollisuutena nähtiin maahanmuuton lisääminen, koska syntyvyys on liian vähäistä - Suomi tarvitsee tekijöitä. Nyt pelottelu on muuttunut huoltosuhteen heikkenemiseen eli eläköitymiseen ja siitä johtuvaan rahapulaan, josta kunnat eivät selviä.
Mutta mihin kuntien rahat sitten menevät?
Kuntien menoista noin 75% koostuu SOTE- ja opetuspuolen menoista siten, että SOTE-vastaa 45% ja opetus+varhaiskasvatus noin 30% ja nämä molemmat ovat erityisen henkilöstövaltaisia.
Suomessa on hoettu vaikka kuinka kauan lasten määrän vähenemistä, mutta esim. Turulle tuntui tulevan täytenä yllätyksenä se, että syntyneiden määrä on kasvanut. Pistää hiukan ihmetyttämään ettei kukaan virkamiehistä muka oikeasti tajunnut asiaa edes päivähoitojonojen kasvaessa.
Jaa niin, mutta päivähoitohan onkin subjektiivinen oikeus.
Ja tämä antaa ensimmäisen kerran kuvan siitä mihin kunnan rahat menevät. Ne menevät valtion lainsäätäjien eli eduskunnan tolkuttomien lakien säätämisestä johtuviin kuluihin. 1980-luvulla oli aivan normaalia, että lasta ei viety hoitoon päiväkotiin, jos toinen huoltajista oli kotona. 1990-luvulla kuitenkin eduskunta hyväksyi lain, jossa vanhemmuus ulkoistettiin hyväksymällä subjektiivinen päivähoito-oikeus ja vasta nyt on herätty ajatukseen, että lapsellakin pitäisi olla lomaa hoidosta.
Entäs SOTE-puoli? Sosiaalipuolelle on kasattu iso määrä lakeja, jotka oikeasti ovat tarpeen heikoimpien suojelemiseksi, mutta kuntayhtymät eivät todellakaan ole ratkaisu, vaan sellainen kunnallinen läpinäkyvä halintomalli, jossa oikeasti nähdään minne rahat menevät. Kuntayhtymä on tavallaan valtio kunnassa. Kunnat antavat aina kaiken sen rahan terveystoimelle, jonka se kehtaa pyytää ja useampana vuonna kulut ovat nousseet selvästi kaikkia muita nopeammin etenkin kuntayhtymissä ja syynä ei suinkaan aina ole ollut vahnusten määrän lisääntyminen.
85 % lääkäreistä tekee kunnallisella puolella 85% työaikaa ja samaan aikaan ihmetellään lääkäripulaa? Olisiko kovinkaan vaikeaa säätää lakia, jossa ennen yksityispraktiikalla toimimista jokaisen laillistetun lääkärin tulee toimia vähintään 3 vuotta kunnallisella puolella 100% työajalla tai jos sitten haluaa tehdä 85 % työaikaa niin aika kasvaa vastaavasti. Yhteiskunnan satsaus lääkärikoulutukseen on sitä luokkaa, että jotain pitäisi saada takaisinkin.
Suomen eduskunnan himokkuus kuntaliitoksiin tulee naurettavaksi, kun huomioidaan, että Ranskassa on 37000 kuntaa, jolloin kunnan keskimääräiseksi kooksi tulee alle 2000 asukasta eli Tarvasjoen verran. Kuntaliitoksilla ei pystytä luomaan tyhjästä lisää rahaa, mutta pystytään kylläkin luomaan mukavat mahdollisuudet toimintojen ulkoistamiselle, kun kuntarajojen poistuttua palvelujentarjoajat pääsevät yksinkertaisesti suuremille apajille helpommin. On huomattavasti helpompaa lähteä tekemään tarjousta 50 000 ikääntyneen hoitopalveluista yhden kunnan alueella, kuin 5 tai 6 kunnan alueella ja varmaa on myös se, että päätökset näistä katoavat kaiken demokratian ulkopuolelle.
Samaan aikaan talousvaikeuksissa kamppailevat kunnat kuitenkin piutpaut antavat järkevälle taloudenpidolle ja suunittelevat miljoonahankkeita. Suurimmista keskuskunnista on tullut Kreikan kaltaisia hulttioita. Turun kaupunkikonsernilla oli velkaa 2007 jo noin 850 miljoonaa euroa ja nyt pitäisi saada aikaiseksi uusi silta, Logomosta maksetaan satoja tuhansia vuodessa,
uusi teatteri/musiikkitalo pitäisi saada, 5 miljoonaa euroa ollaan valmiit laittamaan SOTE-johtajien työtilohin, kun 300 000 korjaukset veisivät liiaksi aikaa. Uuden ostaminen muutenkin on mielenkiintoinen muutos Turun tempoilevaan politiikkaan, kun vasta vajaa vuosi sitten vuokratalojen myynnin argumenttina oli se, ettei kaupungin tehtävänä ole omistaa vaan tarjota palveluita. Joka ikinen Turun rakennushankkeiden kustannusarvioista on vähintään 2,5-kertaistunut, joten en uskalla edes ajatella millaiseen hintaan nousee 500 miljoonan pikaraitiotiehanke.
Ei siis mikään ihme, että Turku haluaa hulluille hankkeilleen maksajia ja näköjään hinnalla millä hyvänsä eli pakkoliitokset kehiin vaan.
Henkilökohtaisesti lupaan kannattaa kuntaliitoksia kunhan seuraavat ehdot täyttyvät:
Kaikki kuntaliitoksissa mukana olleet poliitikot luopuvat ikuisiksi ajoiksi paikoistaan ja alkaa kokonaan uusi "poliittinen" kultuuri.
Eduskunnan ja kansanedustajien avustajien määrää vähennetään suoraan verrannollisesti kuntien vähenemiseen.
Liittokset aloitetaan Helsingistä, sillä suomalaisia johdetaan edestä, kuten Ehrnrooth sanoisi.
Kuntien optimikoko määritetään vain ja ainoastaan palvelujen järjestämisen perusteella ei millään muulla perusteella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)