Oppia vai kavereita?

Alkaa taas olla se aika vuodesta, kun peruskoulujen oppilailta jännittää. Peruskoulunsa päättävillä oppilailla on kaikkein tärkein päivä edessään eli peruskoulun päästötodistuksen saaminen ja seuraavaan oppilaitokseen hakeminen.

Parhaimmillaan 9 vuoden kaveruussuhteet katkeavat, kun kaverukset hakevat eri kouluihin sillä viimeisenä vuonna ollaan kehty kovasti töitä, jotta päästäsiin - hei hetkinen... Miten niin vain viimeisenä vuonna on tehty töitä? Peruskouluhan kestää 9 vuotta ja jokaisena vuonna pitää tehdä töitä, jotta asiat opitaan.

Niinpä niin. Jokaisena vuonna pitäisi opiskella ja oppia, mutta aina näin ei käy. Syitä voi olla monia, vaikka ne kaverit, mutta oppia ainakin kaikille koulussa kävijöille on tarjolla. Siitä, meneekö oppi perille, ei ole takuita.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miksi koulupudokkaita on niin runsaasti ja monet keskeyttävät opintonsa ja alle 30 vuotiaita siirtyy eläkkeelle 5 päivässä. Määrä on niin merkittävä, että sitä luulisi käytettävän edessä olevissa vaaleissa, mutta puolueista tuntuu olevan tärkeämpää nokitella toisiaan: homojen oikeuksista, pakkoruotsista, maahanmuuttajien kotouttamisesta, turkistarhauksen kieltämisestä ja veloissa rypevien valtioiden auttamisesta, kuin Suomessa olevista todellisista ongelmista.

Persukoulussa on tapahtunut suuri muutos lyhyessä ajassa. Opettajia on tavallaan korvattu (ryhmät ovat suurentuneet) koulunkäyntiavustajilla tai koulunkäyntiohjaajilla kuten nykyinen tehtävänimike ilmeisesti kuuluu, ja kuraattoreita, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja on lisätty runsaasti. Opettajia on enemmän tai vähemmän velvoitettu laaja-alaiseen moniammatilliseen verkostoyhteistyöhön heti, kun oppilaalla vaikuttaa olevan joku oppimisen vaikeus. Kaiken pitäisi siis olla vallan loistavasti ja oppilas saa avun heti, kun sitä tarvitsee ja jostain tulee pelastaja.

Hmmm.

Kun oppilalle tulee vaikeuksia, joku muu kuin oppilas tai hänen huoltajansa ottaa sen omaksi huolekseen ja auttaa oppilasta.

Okei

Ensin annetaan tukiopetusta, sitten tehdään HOJKS ja puhutaan mukauttamisesta eli oppilas ei voikaan enää saada oppiaineesta ehtoja, vaan tulee aina siirretyksi seuraavalle luokalle, huolimatta siitä onko oppinut vai ei. Oppilasta auttaa luokassa koulunkäynnin ohjaaja - seuraavaksi varmaan koulunkäynnin valmentaja - joka muistuttaa pitämään tavarat mukana ja tekemään tehtävät ja pakkaamaan kassin ja varmistaa, että oppilas on valmis lähtemään seuraavalle tunnille.

Jos kerran koulun tarkoitus on opettaa pärjäämään yhteiskunnassa, niin miten ihmeessä meillä voi olla koulujärjestelmä, joka opettaa avuttomuuteen ja syrjäyttää työstä? Jos oppilasta on opetettu siihen, että koko ajan joku muu tulee ja auttaa tai pelastaa, niin miten ihmeessä oppilas voi oppia itsenäiseen toimintaan. Nyt ollaan jo vaatimassa lukioihin ja ammattioppilaitoksiin lisää kuraattoreita, avustajia ja psykologeja, kun paljon halvempi ja tehokkaampi tapa olisi antaa oppilaan oppia jättämällä oppilas kouluun oppimaan. AIVAN jätetään oppilas luokalle ja ANNETAAN hänelle näin mahdollisus oppia.

Älkää ymmärtäkö väärin. Minä kannatan avustajaa silloin, kun oppilas sellaista vamman takia tarvitsee, mutta avustaja/luokka tai edes luokka-aste vain siksi, että jokun pitää olla vahtimassa oppilaan työskentelyä ei todellakaan toimi.

On täysin selvää, että sellaiset nuoret, jotka ovat tottuneet suureen määrään tukea, eivät pärjää ilman sitä peruskoulun jälkeisessä oppilaitoksessa. Seuraavaksi varmaan työpaikoille tuodaan kuraattoreita ja työssä käynti avustajia tai työssä käynti valmentajia.

Ja kun yleisin syy millä luokalle jäämisen kauhuskenaarioita perustellaan on kavereiden muuttuminen, niin en oikein jaksa ymmärtää miten kukaan nykyisistä lapsista selviäisi edes muuttamisesta toiseen kaupunkiin. Minä olen sen opin kannalla ja uudet kaverit ovat ylensä vanhoja parempia ja tosi kaverin tuntee siitä, että se jaksaa olla kaveri myös vaikeuksissa.

Elämä itsessään ei ole kriisi, mutta kriisiyttämällä tai ylihuolehtimalla elämä, jotkut tahot tekevät ilmeisesti hitosti nappulaa.

Äidin- vai isinkieli?

Suomessa puhutaan juhlallisesti isänmaasta ja äidinkielestä, vaikka totuus taitaa olla jo hieman tasa-arvoisempi. Isänmaa on edelleen isänmaa mutta vaikuttaa kovasti siltä, että äidinkielen asemaa koittaa kovasti horjuttaa isinkieli.

Mistä moinen machoilu on raivannut tiensä käyttökieleen?

Kaikki varmaan muistavat kuinka paljolti nuorempina menivät isän tai äidin luo ja kertoivat ettei ole mitään tekemistä. Silloinhan isä tai äiti lähti tarjoamaan jotain tekemistät ai kysymään muuten vaan "Haluaisitko jotain" ja tämän isikielen ilmaisun takana oli tarjous jostain mukavasta: kaakaosta, pullata tai muusta herkusta. Lapsen innolla kaikki valitsivat sen parhaimman herkun ja kaikki olivat tyytyväisiä ja kertakaikkisen tietämättömiä kaikista niistä hankaluuksista, joita isikieli myöhemmin tulisi aiheuttamaan.

Konditionaali ilmaisee tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta, mutta jostain perin kummallisesta syystä sitä käytetään myös kohteliaisuusmuotona eli käytettäessä isikieltä sillä on dualistinen merkitys. Kielellisissä dualismeissahan ei ole mitään ongelmaa silloin, kun keskustelun molemmat osapuolet ymmärtävät kyseessä olevan saman käyttötavan. Ongelmia syntyy vasta, kun ymmärrys ei ole yhtenevä.

Mielenkiintoiseksi asian tekeekin se, että tiettyjen henkilöiden kielenkäytössä konditionaali, eli epävarmuuden tai ehdollisuuden ilmaisu, on kokonaan kadonnut isikielestä ja käyttöön on jäänyt vain kohteliaisuusmuoto.

On omituista, että kohteliaisuudella (?) kuvitellaan saavan kaikki mahdollinen tapahtumaan: Veisitkö tämän esimiehen pöydälle? Tekisitkö tämän raportin? Hoitaisitko tämän asian?
Erityisen omituista on se, että käytettäessä kyseistä isikielen muotoa loukkaannutaan, kun asia ei tapahdukaan kuten kysyjä, kyllä nimenomaan kysyjä, on ajatellut.

Minusta asiat ovat paljon yksinkertaisempia kuin mitä kielellisesti pyritään hienostelemaan. Jos joku esittää omaa epävarmuuttan tai ehdollisuuttaan, pitää kielen käyttäjän varautua tähän mahdollisuuteen ja hyväksyä myös sen tulkinnan mukainen vastaus - muutenhan kysyjä pyrkii vain vallankäyttöön.

Vai pystyttekö jontenkin perustelemaan missä vaiheessa isikielen kysymys muuttuu kohteliasuudeksi, josta ei voi kieltäytyä? Jos teiniltä menee kysymään: Voisitko siivota huoneesi? Huoltaja voi olla jo kysyessään täysin varma vastauksesta: Joo. Tosin ajastahan ei puhutta mitään, joten sikäli vastaus on validi.

Toisaalta puolisolta voi melko huoletta kysyä: Menisitkö tänään kauppaan ja toisitko sieltä jotain syötävää? Jolloin mitä todennäköisemmin kauppaan lähtenyt puoliso tuo jotain syötävää, vaikka sitä ei erikseen olisi tilattukaan. Mutta kun isikieli vie kielentulkinnan omituiseen tilanteeseen! Siinähän esitetään oikeasti käsky eikä pyyntö, vaikka sitä kovasti yritetäänkin kietoa kohteliasuuden viittaan. Siksi on jotenkin outoa, että suomessa ei ole otettu käyttöön selkeää kohteliaisuusmuotoa - ole hyvä tai ole ystävällinen tai yksinkertaisesti - kiitos - selkeään käskymuotoon yhdistettynä: siivoa huoneesi- kiitos, Käy kaupassa ja tuo syötävää- ole ystävällinen. Mikä voisi olla selkeämpää ja helpompaa?

Mutta kun ei, niin ei. Toisaalta tarjoaahan tämä epämääräinen kielenkäyttö hienon mahdollisuuden työpaikkakiusaamiseen, josta viimeaikoina on niin paljon puhuttu.

Jos joku menee kysymään kollegalta: "Haluaisitko tehdä tämän?", ja tämä mokoma menee vastaamaan ei, niin siinähän sitten ollaan tilanteessa, jota ei enää ole mahdollisuus selvittää mitenkään. Toinen väittää kohteliaasti kysyneensä, mutta ei todellakaan kerro samalla käskeneensä toista, ja toinen kertoo kuullensa kysymyksen ja vastanneensa siinen - kun ei halua niin ei halua- ei kai sitä kukaan voi väkisin saada haluamaan vai voiko?

Koska kerran isikieli on tuottanut suomenkieleen sellaisen muodon, josta ei voi kieltäytyä täytyy kaikkien miesten kuitenkin olla asiasta kovin tyytyväisiä ja muistaa tämä seruaavalla kerralla ravintolan tiskillä nähdessään oikein kauniin naisen, jolla on ne hurmaavimmat silmät. Muistakaa vain silloin kysyä naitaiskos ja tulos on taattu - naisethan tämän kysymyksettömän ja kiellottoman isikielen ovat kehittäneet...