torstai 24. toukokuuta 2012

Se aika vuodesta

Kun arvioidaan niin opettajia kuin oppilaitakin.
Koulut laitetaan paremmuusjärjestykseen milloin milläkin merkillisellä ja epätieteellisellä menetelmällä arvioiden. Peruskoulujen paremmuuslistat eivät vielä ole kovin yleisiä, mutta veikkaisin niitäkin kohta tulevan.

Opettajalehti luonnollisesti katsoo asiaa omalta kannaltaan ja muistaa kehua opettajia hyvin tehdystä vuoden työstä ja samalla heittää pari piikkiä työnantajalle, jos määräaikaisia ei ole työllistetty koko lukuvuodeksi vaan ainoastaan lukuvuoden opetustyöpäiviksi.

Huoltajilla on mahdollisuus valittaa oppilaan saamasta arvioinnista AVI:n, joka sitten valitusten jälkeen katsoo onko arviointi suoritettu lain mukaisesti. Todennäköistä kuitenkin on se, että AVI:n päätöksen tullessa oppilas jo on jatko-opintopaikassa.

Miksi siis arvosanasta valitettiin ja miksi syy on opettajassa, joka antaa "väärän" eli liian alhaisen arvosanan?

Opetusta ohjaa OPS eli opetussuunnitelma. Asiakirja, johon on kirjattu valtakunnan tasoisesti myös arvosanan 8 vaatimukset, joten kaikkien arvosanan 8 saavien pitäisi olla vähintään sovitulla tasolla. Ovatko - jää arvailujen varaan. Suuria heittoja arvioinnissa tuskin on - variaatiota luonnollisesti.

Enemmän jääkin ihmetyttämään halu valittaa asiasta, johon kodilla on kaikkein suurin vaikutus eli asenteesta oppimista ja koulua kohtaan. Useissa tutkimuksissa on huomattu jo aikaisemmin, että koulumyönteisten perheiden oppilailla on paremmat arvosanat, kuin kouluun negatiivisesti suhtautuvien perheiden lapsilla.

Jani Kaaron taannoinen kolumni Helsingin Sanomissa liitettynä aikaisempaan väitöskirjatutkimukseen selventävät vallan loistavasti yhtä syvimmistä nykykoulun ongelmista - tason laskua.

Uskallan väittää, että useat opettajat allekirjoittavat väitteen siitä, että vaatimustaso luokilla 7-9 on laskenut selvästi ja tästä kärsii perusasioiden osaaminen, joka näkyy suurina keskeytysmäärinä niin ammatillisella puolella kuin lukiossakin.

Kari Uusikylä ei pitänyt luokalle jäämistä ollenkaan pahana asiana, vaan päinvastoin edullisena mahdollisuutena oppia oppimatta jäänyt asia. Nykyisin luokalle jääminen on harvinaisuus, myös niiden oppilaiden kohdalla, jotka eivät mistään tukitoimista huolimatta halua saavuttaa matalimpiakaan vaatimuksia. Näiden oppilaiden kohdalla tehdään vaikka mitä erilaisia kommervenkkejä ja ladotaan tukea tuen päälle, mutta vaatia ei saa ja luokalla jättämisestä on tehty sellainen prosessi, että siihen ei kukaan enää ryhdy.

Luokalle jättäminen olisi kuitenkin reiluinta mitä oppilaalle voidaan tehdä. Annetaan oikeasti mahdollisuus asian oppimiseen sosiaalisessa ympäristössä, mutta ei. Lähtökohtaisesti kaikkien pitää päästä luokaltaan. Jos luokalta toiselle siirtymiseen todellakin vaadittaisin tiettyjen perusasioiden osaamista, vaikeudet toisella asteella vähenisivät hurjasti.

Nykyisin luokalle jättäminen tosin korvataan vallan toisella ajatuksella - lisätään koulunkäyntiavustajien määrää?

Kenen intresseissä voi olla avustajamäärän lisääminen? JHL perusteli asiaa juuri äskettäinn tarjoamalla opettajalle arvokkaan työparin! Kaikella kunnoituksella aineenopettajilla on omasta aineestaan runsaasti tietoa ja ottaisin isoon exponenttiin korotetulla isolla kokonaisluvulla kerrotulla luvulla kuvatun määrän verran mieluummin luokkaani työpariksi toisen opettajan, mutta en avustajaa kun oppimisprosessi on kuitenkin pedagoginen tapahtuma.

Niille oppilaille, jotka vamman johdosta tarvitsevat avustajan sellainen taas tulee ehdottomasti määrätä ilman mitään sos.toimen tarveharkintaa ja eduskunnan tuliskin määritellä lakiin tarkasti avustajaan oikeutetut tilat.

Palatakseni arviointiin ja arvosanoihin on jokseenkin mielenkiintoista, että vain päästöarvosanan antaneen opettajan arviointiin puututaan huomattavasti muita arvosanoja useammin. Oppilasta on kuitenkin arvioitu koulussa jo vuosia, mutta viimeinen numero on se, josta valitetaan.

Eikö laskevaa trendiä ole aiemmin huomattu? Silloin ratkaisu olisi ollut helppo hoitaa kotoa käsin - vähemmän harrastuksia, enemmän kouluasioita.

Syrjäytyminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja kun edellisten artikkelien sanoma vielä kuvastaa Suomen koulujärjestelmän paikalleen jämähtyneisyyttä olisko aika kokeilla jotain muuta.

Annetaan oppilaille mahdollisuus mokata - improssakin moka on lahja.

Annetaan oppilaille mahdollisuus oppia - luokalle jääminen ei ole moka, vaan mahdolisuus.

Annetaan tukea tavallisillekin oppilaille - nyt käsittämättömät määrät resursseja annetaan kaikkein heikoimmille ja vain pienistä ongelmista kärsivät jätetään kokonaan ulkopuolelle, kun "Resurssit ei riitä", jolloin näistäkin tulee heikompia, kun uuden asian oppiminen estyy, jolloin entistä heikompien määrä kasvaa, jolloin tarvitaan entistä enemmän resursseja, jolloin...

EVA:n mukaan syrjäytyneitä on noin 53000 ja Turun Sanomien mukaan yli 9% keskeyttää ammattiopinnot jatkamatta opintoja muualla ja oman kuulemani mukaan suurin syy on perustaitojen osaamattomuudessa, joka tilastoissa naamioituu viihtymättömyydeksi. Ei kai kukaan aikuinenkaan viihdy tehden sellaista, mistä ei mitään tiedä:

53000 nuorta on lähes yksi ikäluokka. Onko meillä todellakin varaa jatkaa nykyisellä tavalla vai pitäisikö suuntaa jo muuttaa.

Annetaan se mahdollisuus ja vaaditaan oikeasti tiettyjen asioiden hallintaa ennen seuraavaa vaatimustasoa. Paha mieli menee kyllä ohi! Keijo Tahkokallio ja Jari Sinkkonen muistaakseni mainitsivat joskus kauan sitten, että vanhempien tehtävä on aiheuttaa lapsille pettymyksiä. Tämän erittäin viisaan ajatuksen takana oli tietenkin se, että vanhempien kanssa voi turvallisesti harjoitella niistä pettymyksistä selviytymistä. Paha mieli ei ole ongelma ennen kuin silloin, jos siitä ei päästä irti ja silloin ollaankin perusteettoman itsekkäitä.