Innostus tai motivaatio yleensä on ihmeellinen asia. Joskus, kenties liian harvoin, pääsee kokemaan todellisen flown, joka on kummallista kyllä äärettömän rentouttavaa ja palkitsevaa.
Se mikä tekee flowsta mielenkiintoisen on sen antama energisyydentunne, eräänlainen voittamattomuus - kerrankin minä nujerran työn eikä toisin päin. Kuten arvata saattaa nyt olen flowssa, vaikea määritellä kuinka kauan se kestää ja mitkä sen vaikutukset varsinaisen työn tekemiseen ovat mutta, jos harrastus saa aikaan näin tehokkaan työskentelyn monellakin alueella - myös leipätyön valmistelussa - ei sitä ainakaan moittia pidä. Toisaalta huomenna kaikki voi olla jo palannut entiseen.
Miten siis hyödyntää täydellinen flow? Ehkä vain pitää surffata sen mukana ja katsoa kuinka pitkälle aalto riittää. Miksi flow kuitenkin leipätyöstä löytyy niin harvoin? Ehkä syynä on urautuminen tai innovaatioiden mahdottomuus. Flow nimittäin on selvästi kiinni innovaatiossa. Innovaatiot tuovat innostusta, joka tuo keveän fiiliksen ennen niin raskaaseen perustyöhön. Innovaatioita ei kuitenkaan voi pakottaa, mutta niitä voi mahdollistaa. Resurssien leikkaukset eivät varmasti ole parhaita motivaatiotekijöitä, joten tulemme resurssien kohdistamiseen.
Resursseja pitää siis kohdistaa niin, että ne mahdollistavat innovaatiot, jotka johtavat lopulta flowhun (kamalan vaikea vierastermi taivutettavaksi), joka parantaa tuottavuutta. Olisiko se lopulta noin helppoa?
No onhan tässä, flown harjalla surffatessa aikaa pohtia sitten tätäkin.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Minä haluan
Ja sinun velvollisuutesi on saada haluni toteutumaan.
Siltä alkaa taas tuntumaan, kun kevät lähestyy ja oppilaitoksista ja kouluista valmistutaan ja haetaan seuraaviin oppilaitoksiin ja kouluihin tai töihin. Omat toiveet saattavat oppilailla kohdata pienen tai isommankin kolauksen, kun huomataan, että työnteon ja opiskelun sijaan on tekstailtu ja pidetty hauskaa.
"Se on sun syy, kun mä en pääse xx tai yy kouluun", jota luonnollisesti seuraa huoltajan yhteydenotto ja kertomus siitä, kuinka merkillisen heikosti opetusta on hoidettu ainakin viimeinen vuosi tai pari viimeistä ja opettajan olisi pitänyt olla vallan toinen ja ainoa syy unelmien romahtamiselle on opettaja.
Hyvin mielenkiintoista, koska samalla poissaoloja voi erilaisten perhelomien tai urheilumatkojen takia olla jopa viikkoja ja koulun tai oppilaitoksen kyseenalaistaessa possaolon huoltaja pitää poissaoloa ehdottomasti koulua tärkeämpänä.
Kotitehtävien tekemättömyys johtuu yleensä huonosta opetuksesta ja toisinaan hankalista harjoitusajoista eikä juuri koskaan oppilaan laiskuudesta. Tarjottuun tukiopetukseen ei voida tulla, koska se yleensä järjestetään oppituntien ulkopuolella ja silloin on, ellei harjoituksia, niin ainakin parturi/kampaaja ja sitähän ei voi siirtää.
Mutta kaikkein eniten ihmetyttää se, että oppimisen mahdollistamisesta luokallejäämisen kautta on tehty hirvittävä peikko. Jos oppilas jää luokalleen se tarkoittaa sitä, että hänestä oikeasti välitetään, koska näin hän oikeasti saa toisen mahdollisuuden oppimiseen. Jos oppilas, anteeksi, kun oppilas siirretään erittäin vajavaisin tiedoin seuraavalle luokalle, jossa oppimisen pitäisi mennä eteenpäin, mistä ihmeestä kesällä löytyvät ne taidot, jolla opitussa olevat aukot kurotaan kiinni ja oppimisessa pärjätään? Ei mistään.
Minäkin haluan.
Minä haluan, että ne oppilaat, joille oppiminen tuottaa vaikeuksia, saavat toisen mahdollisuuden jäämällä luokalleen ja kertaamalla tarvittavat asiat.
Minä haluan, että ne muiden ammattialojenverkostot, jotka nyt puhuvat "puhtaasta pöydästä", antavat opettajien päättää opetuksesta ja siihen liittyvistä tekijöistä tai tulevat sitten oikeasti tunnille näyttämään kuinka homma paremmin hoidetaan - ai niin pätevyys opetettavista aineista puuttuu jaa, jaa, no ei se sitten onnistu - harmi.
Opetusministeri halusi kouluihin kovempaa kuria ja toivoi yhteistyöhön myös huoltajia. Niinpä.
Jos oletetaan, että yksittäisellä aineenopettajalla on yläkoulussa 3 kurssia vuodessa eli 3 kertaa 38 tuntia, opettaja näkee oppilasta tunneillaan 114 tuntia vuodessa edellyttäen, että oppilas ei ole kertaakaan poissa. Kun vuodessa tunteja on kuitenkin 8760, niin opettajalla on opetuskontakti oppilaaseen 1,3% ajasta. Ei siinä ihmeitä ehdi tehdä.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että opetusministeri on herännyt asiaan, joka on ollut opettajien tiedossa jo vuosia. Koulujen ilmapiiri on tuntuvasti heikentynyt ja häiriöt lisääntyneet. Peruskoulun perusoppilas, peruskiltti pojankoltiainen tai tyttö on kokonaan unohtunut, kun tärkeimmäksi ohjenuoraksi otettiin kouluviihtyvyys ja häiriökeskeisten oppilaiden ymmärtäminen eikä oppiminen ja sen mahdollistaminen kurinpidollisilla toimilla.
Kouluihin koitetaan tunkea hinnalla millä hyvänsä lisää avustajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja viimeisipmänä perhetyöntekijöitä. Oppilas viettää yläkoulussa aikaa 1140 tuntia lukuvuodessa, joka on 13% vuodesta, miksi koulussa oppimisesta pitäisi uhrata aikaa muulle. Varsinkin, kun kaikki tutkimustulokset ohjaavat tekemään sijoituksen varhaiskasvatukseen, jolloin toimille saataisiin paras tuotto.
Tämä on nähty, mitäs jos kokeiltaisiin jotain muuta. Koulussa opetetaan, tukitoimet keskitetään varhaiskasvatukseen ja luokalle jääminen nähdään loistavana mahdollisuutena ja kaikki muu erityinen toiminta keskitetään kouluajan ulkopuolelle - annetaan koulun olla oppimista varten.
Siltä alkaa taas tuntumaan, kun kevät lähestyy ja oppilaitoksista ja kouluista valmistutaan ja haetaan seuraaviin oppilaitoksiin ja kouluihin tai töihin. Omat toiveet saattavat oppilailla kohdata pienen tai isommankin kolauksen, kun huomataan, että työnteon ja opiskelun sijaan on tekstailtu ja pidetty hauskaa.
"Se on sun syy, kun mä en pääse xx tai yy kouluun", jota luonnollisesti seuraa huoltajan yhteydenotto ja kertomus siitä, kuinka merkillisen heikosti opetusta on hoidettu ainakin viimeinen vuosi tai pari viimeistä ja opettajan olisi pitänyt olla vallan toinen ja ainoa syy unelmien romahtamiselle on opettaja.
Hyvin mielenkiintoista, koska samalla poissaoloja voi erilaisten perhelomien tai urheilumatkojen takia olla jopa viikkoja ja koulun tai oppilaitoksen kyseenalaistaessa possaolon huoltaja pitää poissaoloa ehdottomasti koulua tärkeämpänä.
Kotitehtävien tekemättömyys johtuu yleensä huonosta opetuksesta ja toisinaan hankalista harjoitusajoista eikä juuri koskaan oppilaan laiskuudesta. Tarjottuun tukiopetukseen ei voida tulla, koska se yleensä järjestetään oppituntien ulkopuolella ja silloin on, ellei harjoituksia, niin ainakin parturi/kampaaja ja sitähän ei voi siirtää.
Mutta kaikkein eniten ihmetyttää se, että oppimisen mahdollistamisesta luokallejäämisen kautta on tehty hirvittävä peikko. Jos oppilas jää luokalleen se tarkoittaa sitä, että hänestä oikeasti välitetään, koska näin hän oikeasti saa toisen mahdollisuuden oppimiseen. Jos oppilas, anteeksi, kun oppilas siirretään erittäin vajavaisin tiedoin seuraavalle luokalle, jossa oppimisen pitäisi mennä eteenpäin, mistä ihmeestä kesällä löytyvät ne taidot, jolla opitussa olevat aukot kurotaan kiinni ja oppimisessa pärjätään? Ei mistään.
Minäkin haluan.
Minä haluan, että ne oppilaat, joille oppiminen tuottaa vaikeuksia, saavat toisen mahdollisuuden jäämällä luokalleen ja kertaamalla tarvittavat asiat.
Minä haluan, että ne muiden ammattialojenverkostot, jotka nyt puhuvat "puhtaasta pöydästä", antavat opettajien päättää opetuksesta ja siihen liittyvistä tekijöistä tai tulevat sitten oikeasti tunnille näyttämään kuinka homma paremmin hoidetaan - ai niin pätevyys opetettavista aineista puuttuu jaa, jaa, no ei se sitten onnistu - harmi.
Opetusministeri halusi kouluihin kovempaa kuria ja toivoi yhteistyöhön myös huoltajia. Niinpä.
Jos oletetaan, että yksittäisellä aineenopettajalla on yläkoulussa 3 kurssia vuodessa eli 3 kertaa 38 tuntia, opettaja näkee oppilasta tunneillaan 114 tuntia vuodessa edellyttäen, että oppilas ei ole kertaakaan poissa. Kun vuodessa tunteja on kuitenkin 8760, niin opettajalla on opetuskontakti oppilaaseen 1,3% ajasta. Ei siinä ihmeitä ehdi tehdä.
Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että opetusministeri on herännyt asiaan, joka on ollut opettajien tiedossa jo vuosia. Koulujen ilmapiiri on tuntuvasti heikentynyt ja häiriöt lisääntyneet. Peruskoulun perusoppilas, peruskiltti pojankoltiainen tai tyttö on kokonaan unohtunut, kun tärkeimmäksi ohjenuoraksi otettiin kouluviihtyvyys ja häiriökeskeisten oppilaiden ymmärtäminen eikä oppiminen ja sen mahdollistaminen kurinpidollisilla toimilla.
Kouluihin koitetaan tunkea hinnalla millä hyvänsä lisää avustajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja viimeisipmänä perhetyöntekijöitä. Oppilas viettää yläkoulussa aikaa 1140 tuntia lukuvuodessa, joka on 13% vuodesta, miksi koulussa oppimisesta pitäisi uhrata aikaa muulle. Varsinkin, kun kaikki tutkimustulokset ohjaavat tekemään sijoituksen varhaiskasvatukseen, jolloin toimille saataisiin paras tuotto.
Tämä on nähty, mitäs jos kokeiltaisiin jotain muuta. Koulussa opetetaan, tukitoimet keskitetään varhaiskasvatukseen ja luokalle jääminen nähdään loistavana mahdollisuutena ja kaikki muu erityinen toiminta keskitetään kouluajan ulkopuolelle - annetaan koulun olla oppimista varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)