Kulttuuria vuonna 0 tai 1

Turun kulttuuripääkaupunki vuosi on juuri alkamaisillaan. Se on asia, joka tuskin on viime päivinä jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Suuri avajaistapahtuma odottaa parin viikon päässä ja on yllätys yllätys tuontitavaraa. Turku, Suomen kulttuurin kehtona, on päättänyt ulkoistaa yhden kulttuurivuoden päätapahtumista ja ohjelmakokonaisuuden tuottaa englantilainen yritys. Kyllä on hienoa, kun saadaan uusia tuulia ulkomaita myöten.

Uskallan väittää, että avajaisten mentyä suuren yleisön ja samalla alueen yritysten mielenkiinto hanketta kohtaa nousee hetkessä huomattavasti. Kulttuuri on tullut lähelle, eikä enää ole vain säätiön norsunluutornissa. Mukaan haluavia toimijoita on varmasti runsaasti, mutta ketä huolitaan mukaan? Tuskin ketään, koska esteenä on ainakin kaksi seikkaa:
1) kateus - Varsinais-Suomalaiseen kateuteen kuuluu se, että mukaan ei enää pääse, kun et ole ollut mukana alusta saakka etkä välttämättä tunne oikeita ihmisiä
2) byrokratia - Turkulaiseen byrokratiaan kuuluu päättämättömyys. Kaupungin virkamieskoneistossa jokainen haluaa olla pomo, joka päättää jostain ja mielellään alaisiin liittyvistä asiosita, mutta varsinainen päätöksenteko kulttuurin saralla kuten lupien antaminen tai yhteistyöstä päättäminen ei kuulu oikeastaan kenellekään koska viimeistään tässä kohdassa astuu kuvaan myös kohta 1.

Turussa on taiteen opetusta AMK tasoa myöten ja paikallisia toimijoita on runsaasti. Erilaisia hankkeita ja niissä toimivia projektityöntekijöitä on kymmeniä. Nyt jo voidaan todeta, että tapahtumalla on ollut merkittävä työllistävä vaikutus, jonka kuitenkin pelkään lopahtavan muutaman suurella rahalla tuotetun tapahtuman vietyä suurimman innon ja viimeistään vuoden vaihtuessa 2:een olemme tilanteessa, jossa mietitään mitä muuta, kuin työttömiä kulttuurin tuottajia meille jäi kulttuurivuodesta käsiin.

Paikallisuus ei Turussa ennenkään ole ollut mikään valtti ja pitääkin kiittää olutseuraa loistavasta valinnasta pahaksi nuutiksi (säätiön Cay Sévon), koska kulttuurivuoden olueksi valittiin Lahden panimon Aura olut eikä mitään paikallisista toimijoista.

Itse törmäsin jälleen byrokratian käsikirjan mukaiseen toimintaan esitellessäni kaupunkitapahtumaa Tarinoita varjoisilta kujilta turun matkailumarkkinoinnista vastaavalle Turku Touringille. Kävin nimittäin kysymässä yhteistyömahdollisuuksia jo viime kesänä loistavasti menneen olohuonetepahtuman johdosta. Silloin, kesäkuussa, minulle kerrottiin, että olen aivan liian myöhässä koska kaikki päätökset tehdään 6kk etukäteen ja toimijana emme edusta akkredoituja oppaita. Tietääkseni myöskään Marja Tyrni ei ole akkredoitu opas, mutta hän ei ole myöskään paikallinen toimija.

Viime kesäkuun ohjeesta viistastuneena menin siis heti joulun jälkeen uudelleen tutkimaan yhteistyökuvioita vain huomatakseni olevani jälleen myöhässä. Sain Turku Touringilta tiedon, että vuoden 1 tapahtumat onkin päätetty jo vuoden 0 maalis-huhtikuussa! Kas kun sitä ei kukaan vuoden 0 kesäkuussa tietänyt. En kuitenkaan lannistunut, vaan jatkoin matkaa vuoden 1 toimistoon, jossa normaalin "tapahtumat on jo päätetty ja rahat on loppu" litanian jälkeen kertoessani, että haen pelkästään mahdolisuutta olla mukana markkinointiyhteistyössä muiden kanssa, sain yllättävästi henkilön nimen, joka voisi auttaa ja jolle tuotteeni voisi kelvata. Kyseisen henkilön toimisto sattuu olemaan Turku Touringin tiloissa.

Mentyäni esittelemään valmiin tuotteeni hänelle. Vastaanotto ei ollutkaan tavallisen nuiva, vaan jopa varovaisen kiinnostunut. Ihmeteltyäni henkilölle mistä ihmeestä olisin voinut saada tiedon olemassa olevasta hankkeesta sain kuulla siitä ilmoitetun lehdessä vuoden 0 syyskuussa ja tiedon hankkeesta olleen kaupungin kulttuurialan tiedottajilla jo vuoden 0 maaliskuussa.

Kas yksi ilmoitus lehdessä jota en huomannut, mutta ainakin 30 soittoa ja henkilökohtaista keskustelua kulttuuripuolen ihmisten kanssa ja vasta nyt ensimmäinen tiedonmurunen, toiminasta, jonka avulla voisi mahdollisesti työllistää 3 henkilöä - aivan rehellisesti kaikki sivukulut maksaen - koko kesäksi ja mahdollisesti pidemmäksi ajaksi.

Herää vaan kysymys mitä tietoja hankkeesta oikeasti voidaan antaa ja on annettu ulospäin, jos samassa toimistossa toimivat ihmiset eivät tiedä viereisessä huoneessa istuvan saman alan työntekijän hankkeista. Tiedon saamisessa turkulaisilta ja miksei muiltakin virkamiehiltä tuntuu paras tapa tulevan mafialta - käytä hohtimia. Tiedon antamisen hidastelua virkamiespiireissä ihmeteltiin taannoin lehdissäkin.

Mainonnan arvo on uskomaton, kun mietitään tapahtumia, mutta kysyttäessä tavalliselta tallaajalta hankkeen mainonnasta ei arvosana tule olemaan mairitteleva. Jos tänään mentäisiin kysymään torille ihmisiltä vaikkapa LOGOMOn sijainnista ja siitä millä sinne pääsee, vastaukset luultavimmin olisivat yhtä huvittavia, kuin amerikkalaisista kuvatut videot heidän yrittäessä löytää maailmankartalta Irakin, Ranskan tai vaikkapa Suomen.

En ole pessimisti, mutta kuitenkin hiukan epäilyttää, millaista kulttuuri vuonna 1 tulee olemaan ja mitä tapahtuu vuonna 2...

Talvi yllätti joulukuussa

Suomalaiset ovat näemmä unohtaneet, että manner-Suomesta ainoastaan Hankoniemi sijaitsee 60-leveysasteen eteläpuolella, joten Suomen voidaan katsoa sijaitsevan tuon maagisen 60 leveysasteen pohjoispuolella, ja Helsinginkin vuotuinen keskilämpötila on vain noin +6 astetta.

Miten ihmeessä siis voi olla mahdollista, että joulukuussa, joka sentään selvästi kuuluu talvikuukausiin, talvi ja siihen liittyvät sääilmiöt, kuten lumisateet ja pakkanen, voivat yllättää ja lähes lamauttaa talvisodan hengestään kuulut suomalaiset.

Mutta eihän meillä enää pitänyt olla lumisia talvia saati pakkasia. Suomenhan piti päästä tuohon ihanaan auvoiseen keski-eurooppalaiseen tai jopa välimeren kaltaiseen ilmastoon ilman tarvetta luoda lunta, hiekottaa jalkakäytäviä tai suolata valtateitä.

Mitä hemmettiä tapahtui? Meitä on petetty vai onko meitä vaan kusetettu lahjakkaasti?

Ottamatta mitenkään kantaa ilmaston lämpenemiseen haluan ruoskia mediaa, joka piutpaut välittää omasta vastuustaan ja korottautuu vapaan tiedonvälityksen kultatuolille ja pitää itseään erehtymättömänä.

Muutamana viime vuotena media on jaksanut toitottaa ilmastonmuutoksesta niin, että normaalin käsite on häviksissä vähän kaikilta. Ilmastotilastojen ja hyvien sofistikoituneiden arvausten mukaan viime kesän kaltaisia todella lämpimiä kesiä on keskimäärin kerran 60-vuodessa. Mikään ei toki estä sellaista olvan vaikka vuonna 2011 uudelleen, mutta kysymyksessähän onkin yksi tilastollisista keskiluvuista. Samoin pitäisi ymmärtää se, että ilmastonmuutoksen edetessä kesän 2010-helteiden ilmenemistodennäköisyys kasvaisi luokkaan kerran 35-vuodessa.

Kumpikaan edellä mainituista lämpimien kesien todennäköisyyksistä ei poista paukkupakkasten ja lumen sekä jään aiheuttaman liukkauden todennäköisyyttä vaan niidenkin todennäköisyydet muuttuvat edellä kuvatulla tavalla.

Miksi lehdistö lietsoo paniikkia talvesta? Pitäisihän meidän, karaistuneen suomalaisen metsäkansan kylmässä pärjätä? Lehdistö elää uutisista ja nykyisin uutiseksi kelpaa mikä tahansa poikkeama keskiarvosta, joka tilastolliselta merkittävyydeltään on valitettavan usein informaatioarvoltaan yksi kehnoimmista keskiluvuista, mutta helpoimmin ymmärrettävänä nousee suosituimmaksi.

Lehdistössä esitettyjen kyselyjen mukaan Suomen ilmaston pitäisi olla mukavasti plussalla ympäri vuoden ja kesän pitäisi olla meikäläisittäin sopivan helteinen ja sataa saisi joka toinen yö ja vesien pitäisi olla sopivasti lämpimiä, mutta samaan aikaan jouluna pitää ehdottomasti olla lunta luistelemaan ja pilkkimään pitää päästä, mutta ilmastonmuutosta ei saisi olla.

Ei mikään ihme, että talvi yllättää joulukuussa.

Lehdistö on opettanut meidät elämään keskiarvoisesti ja varautumaan olemattomiin uhkiin, jotta kukaan ei pääse sanomaan myöhemmin. "Mitä minä sanoin...." Kun AKT-julisti menevänsä lakkoon, niin ihmiset marssivat kauppoihin hamstraamaan kaikkea mahdollista. Kun lentokoneiden matkustamohenkilökunta meni lakkoon, lehdistö haki apuun jo lapin matkailuyrittäjät, jotka lehtitietojen mukaan itkivät vuolaasti, kun koko lappi menee konkurssiin viikossa.

Ei ihme, että talvi yllättää joulukuussa.

Kun tiedonvälitys menee haastattelemaan kadulle ihmisä, jotka ovat myöhässä töistään siksi, että ovat lumisateen sattuessa päättäneet välttää viime talvena suunnattomissa vaikeuksissa olleen VR:n palveluiden käyttöä ja tulleet kaupunkien keskustaan henkilöautoilla vain huomatakseen, että puhtaanapito on jumissa samassa jonossa, on melkolailla varmaa, että kyseinen henkilö ei pidä lumesta ja talvesta ylipäänsä.

Jos tiedonvälitys menisikin tekemään vastaavaa haastattelua pari päivää myöhemmin vaikka jonkin sopivan mäen juurelle, jossa lapset ilkoivat laskiessaan mäkeä ja perheet viettävät iloisesti yhteistä "laatuaikaa", vastaus olisi varmasti toinen, mutta samalla lehdistölle epäedullinen - ihmiset ilakoisivat eivätkä tuntisi minkään uhkaavan heitä.

Ei siis mikään ihme, että talvi yllättää.

Todennäköisyys on vaikea laji

Egyptissä Sharm el Sheikissä on tapahtunut ikäviä asioita, kun hai on raadellut uimarin.

Sen seurauksena ranta suljettiin, mutta kuten niin monasti ennenkin raha ei anna armoa pelolle, vaan ranta pitää avata, koska ihmiset haluavat nauttia lomastaan ja rannan kiinni pitäminen voisi johtaa korvausvaatimuksiin, joten ranta avattiin ja hai sai lisää näykittävää.

Jotta käsikirjoitus olisi juuri Tappajahain mukainen, kyseinen hai iski uudelleen ja ranta suljettiin uudelleen. Lomailevat ihmiset ovat ymmärrettävästi kauhuissaan ja syyllistä haetaan ja se halutaan rangaistavaksi. Harmi vaan, että tuomioistuin ei määrännyt lisää vahteja rannalle tai vaatinut verkkoja asetettavaksi uimarannalla, vaan paikalliset sankarit ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja päästivät summamutikassa päiviltä pari haita.

Epistä sanon minä, joka diggaan haita. Hai on kerrassaan täydellinen eläin, jonka aistit jaksavat hämmästyttää alati. Hain iho ja sen parantumiskyky on ällistyttävä ja hait lajina ovat vaarassa kadota, koska ihmiset eivät osaa todennäköisyyslaskentaa.

Verrataanpa hain aiheuttamaa kuolemaa vaikka rattijuopon aiheuttamaan kuolemaan ja huomataan yllättäen, että rattijuopon aiheuttama kuolema on huomattavasti todennäköisempi kuin hain aiheuttama kuolema. Vuosittain maailmassa tapahtuu 50-70 ihmisiin kohdistuvaa hain hyökkäystä ja näistä vajaat 50% johtavat kuolemaan muut ilmeisimminkin vammautumiseen.

Samaan aikaan ampiaisen pistoihin kuolee yksistään Yhdysvalloissa n. 40 henkilöä vuosittain ja rattijuoppojen aiheuttamia kuolemia Suomessa on vuosittain n. 100. Rattijuoppo on siis noin 25 kertaa vaarallisempi kuin hai, mutta kukaan ei ole varmuuden vuoksi käynyt lynkaamassa useampaa sataa rattijuopoksi epäiltyä tai muuten vaan autolla ajanutta.

Ampukaa viestintuoja

Kun kunnallinen viranhaltija tekee päätöksen, tulee hänen noudattaa voimasssa olevia lakeja ja sopimusmääräyksiä. Näin ainakin helposti luulisi, mutta todellisuus on usein jotain aivan muuta.

Useampaan kertaan olen tullut havainneeksi sen, että valmistelevat virkamiehet valmistelevat asioita hiukan sinne päin. Yksi kaikkein laiminlyödyimmistä laeista on kuntien YT-laki. Tuntuu, että laki, jonka vastustus oli kuntaliiton puolelta melkoinen, jätetään tarkoituksella huomioimatta silloin kun talousarvioita laaditaan ja henkilöstövaikutuksia on olemassa.

Kun viranhaltijat päättävät esittää poliittisille päättäjille talousarvion tiukassa taloustilanteessa on helppo mennä siitä, mistä aitaa ei edes ole eli alibudjetoidaan. Alibudjetointi osoittaa täydellistä kompetenssin puuttumista ja huonoa taloushallintoa, mutta sen tarkoitus on välttää ikävä tilanne kahden symbioosissa elävän järjestelmän välillä. Poliittinen päätöksentekijä ei saa tietoja muualta kuin valmistelevalta viranhaltijalta, jonka tulevaisuus taas riippuu vain tältä tietoja saaneelta poliittisen päätöksentekijän päätöksestä. Sanotaan sitten mitä tahansa pukista kaalimaan vartijana, mutta kunnissa tilanne on sitäkin merkillisempi. YT-laki vaatii, että sellainen talousarvio, joka todennäköisesti tulee aiheuttamaan henkilöstön asemaan heikennyksiä, tulee ennen sen hyväksymistä esitellä henkilöstön edustajille, jotta näillä olisi tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa talousarvioon. Alibujetointi ilmeisesti ei mitenkään heikennä hekilöstön etuja, koska eräässäkin kunnassa talousarvio on hyväksytty viikon verran ennen YT-elimelle esittämistä ja samaisessa YT-elimen kokousessa esiteltiin työnantajan toimenpitet säästöjen saavuttamiseksi. Tästä voidan päätellä, että henkilöstön etuihin kohdistuvat säästöt ovat henkilöstön edun mukaisia.

Jos päätöksen tekemisessä tapahtuu virhe, se normaalissa toimintaympäristössä korjattaisiin, mutta kuntien toimintaympäristö ei toimikaan niin. Kunnissa esim. menettelytapavirheen korjaaminen olisi äärimmäisen yksinkertaista, mutta virhanhaltijathan eivät tee virheitä, joten virheen osoittaminen on henkilökohtainen loukkaus - ei korjattavissa oleva asia. Näin ollen virheestä huomauttaja, jonka tarkoituksena on kenties saada aikaan lainvoiminen päätös on ikävä ja hankala ihminen, jonka tarkoitusperiä luonnollisesti epäillään ja hänen tarkoituksenaan on vain hankaloittaa asioita omien epäasiallisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tästä taas seurauksena on se, että virhettä ei helpolla korjata, jolloin virheestä huomauttanut henkilö joutuu tekemään asiasta virallisen huomautuksen tai pahimmillaan kantelun AVI:in, joka joka tapauksessa johtaa ainakin lisätyöhön ja mahdollisesti muihin seuraamuksiin. Lopputuloksena on kuitenkin helposti viestintuojan "ampuminen", vaikka viestintuojan tarkoituksena oli pitää huolta päätöksenteon oikeellisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Kuntien YT-laki on ehkä yksi parhaimmista esimerkeistä laista, jota riittävän vaikutusvaltainen taho, kunta työnantajan omineisuudessa, ei halua läheä käyttämään, koska lakia noudattaessaan se tulisi rikkoneeksi vuosisaisen hallintoalamaisperinteen ja tunnustaneeksi työntekijät tai ainakin heidän edustajansa vakavasti otettaviksi sopijaosapuoliksi ja samalla otettaisiin moninaisilta "pikkupomoilta" näennäispäättämisen valta pois ja asetettaisiin nämä oikean päätöksenteon ja vastuuseen tekemistään päätöksistä.

Sitä odotellessa.

Kunnallista nopanheittoa

Osuva otsikko, kun ajatellaan millä perusteella kunnallisille palveluille määrätään hintaa.

Verotuloja pitäisi saada, koska jollain kunnan palvelut pitää maksaa. Veroja taas kukaan ei halua maksaa, mutta kaikki haluavat käyttää palveluita ilmaiseksi. Nokkelammat huomaavat asiassa olevan jekun. Palvelut voidaan määrätä maksullisiksi aivan kuten valtuustot haluavat, mutta tässähän se onkin se suurin mutta - ei haluta. Ei haluta siksi, että kunnallisten palveluiden pitää olla maksuttomia, jotta kaikilla olisi niihin yhtäläiset mahdollisuudet.

Jahas. Menee kuulkaas päättäjät perin vaikeaksi tämä teidän yhtälönne. Matematiikasta kaikki varmasti muistavat, että yhtälöitä pitää olla yhtä monta kappaletta kuin muuttujiakin, mikäli muuttujat aiotaan ratkaista. Nyt päättäjät ovat hommanneet itselleen toisistaan riippuvia vakiita yhtlöihin muuttujien sekaan. Ei ihme, että vastauksia ei synny.

Reaalimaailmassa asiat ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia. Määritetään kunnan kokonaan ilmaiset palvelut ja laitetaan toisiin hintalappu ja mietitään mitä tietyt palvelut oikeasti maksavat. Oho tämä ajatushan taitaa olla se iso paha sana - PRIORISOINTI - ja kuten kaikki muistamme prionit olivat niitä pieniä pirulaisia, jotka aiheuttivat hullun lehmän tautia, joten priorisointi on ihan terveellistä.

Otanpa ihan esimerkin: Peruskoulu on ilmainen, vaikka Turun seudulla yhden peruskoululaisen vuosikustannus on keskimäärin luokkaa 6300 €. Paimion joutui maksamaan Paipin velan takuuna n 500 000€ eli noin 79 oppilaan vuosikustannuksen verran. Paimiossa lomautettiin koko henkilöstö, mutta velka oli pakko maksaa sitä ei tarvinnut priorisoida.

Turussa leikkauksia kohdistuu moneen paikkaan, mutta entäpä jos.....Nunnavuoren hiihtolatua ei pidettäisikään auki tulevana talvena. Latuja ei tehtäisi eikä sitä valaistaisi. Säästettäisiin konkreettisesti samanlaisesta ilmaisesta kunnan tarjoamsta palvelusta kuin peruskoulu.
Tämä ajatuskin todennäköisesti tulisi tyrmätyksi mitä mielikuvituksellisin väittein
esim.
-rikollisuuden ja ilkivallan lisääntymisellä alueella, koska valot on sammutettu (säästettäisiin samalla muuten runsaasti hiilidioksidin tuotantoakin),

-heikentyneet liikuntamahdollisuudet aiheuttaisivat terveydellisiä haittoja (hiihdon voi korvata muilla liikuntamahdollisuuksilla),

-hiihtoladun sulkeminen olisi imagotappio Turulle (opettajien lomauttaminenko ja opintojen kesksyttäminenkö sitä ei ollut?)

-hiihtäjät joutuisivat kulkemaan pidemmälle hiihtääkseen, kun Paimion Paippikin on suljettu (se suljettiin juuri siksi, kun iohmiset eivät halunneet hiihtää)

-saavutettava säästö olisi kuitenkin mitätön (toisin kuin johdon palkankorotukset)

Juuri esimerkin syystä kunnat tulevat rypemään rahapulassa. Rahaa yksinkertaisesti ole viljeltäväksi kaikkialle, vaan päättäjien on aikuisten oikeati tunnettava vastuunsa ja priorisoitava ne kunnan kontolle kuuluvat ilmaiset tai lähes ilmaiset velvollisuudet ja muut toiminnot voidaan hinnoitella. Ei ole mitenkään mahdotonta myydä liikuntapaikka korttia kaupunkilaisille aivan samalla tavalla kuin bussikorttia kuukausimaksulla pääset käyttämään tiettyjä palveluita. Esim urheilupaikkojen pukuhuoneet ja saniteettitilat voisivat toimia bussikortilla. Kyseessä olisi joustava olemassa olevan tietotekniikan hyväksikäyttö.

Mutta kun se ei ole mahdollista. Näiden palveluiden pitää olla ilmaisia ja oikeista peruspalveluista, kuten koulutuksesta, päivähoidosta, sosiaalitoimesta ja vanhustenhoidosta sekä terveydenhuollosta pitää säästää, jotta raha riittäisi kaikkialle.

Miksi Turun Kaupunginteatteri muuten ei ole ilmainen kaikille kävijöille - siksi, että Anna Kareninasta kannattaakin maksaa.

Tunnettu totuus - ei mikään salaisuus

Turun sanomissa oli taannoin kokosivun juttu Turun taudista. Ainoa yllättävä asia tässä oli se, että se uutisoitiin. Miksi ihmeessä uutisoidaan jotain sellaista, minkä olemassa oloa yritetty vuosikymmeniä kieltää, mutta mikä olemassa olon kaikki ovat vuosikymmeniä tietäneet. Ei se ole mikään paljastus, ei edes uutinen, sillä kaikki turkulaiset ovat hyvin tienneet, että Turussa piti menneinä vuosikymmeninä siivojienkin olla puolueiden palkkalistoilla saadakseen poliittisin perustein määrätyn virkansa.

Viimeistä kaikua näistä tuskin vielä on kuultu, mutta merkillistä päätöksentekomallia käytettiin siinäkin vaiheessa, kun Turun kaupungin työntekijöitä jaettiin uudelleen viranhaltijoihin ja työsuhteisiin. Muutamalle siistijällekin jäi virka, jota selitettiin:"Hän on ollut niin pitkään virassa ja on kohta lähtemässä eläkkeelle. Turha nyt hakea työsuojeluongelmaa tästä." eli viis siitä mitä tasa-arvoa edistäviä pykäliä eri lakeihin on kirjoitettu kunhan puoluekoneisto saa oman valtansa.

Turun johtaminen vaikuttaa saaneen kovasti mallia entisen Neuvostoliiton johtamiselta juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista. Glasnostin henkeen turkulaisetkin ovat alkaneet avautua vuosikymmeniä vanhoista poliittisista kytkykaupoista suurimman hädän hetkellä, kun telakkateollisuus yskähtelee pahemmin kuin turkulaiset taannoisen sikainfluenssan aikana. Nyt näyttääkin pahasti siltä, että valtiolta ja Viking Lineltä jää rokote saamatta ja Pansion telakkaan iskee pitkähkö narkolepsia.

Mutta kauas ei jää Turun johtaminen Suomen johtamisesta. Liuta eturivin poliittisia vaikuttajia kuului salaiseen säätiöön. Tämäkin uutinen olisi ollut uutinen, jos siinä olisi ollut jotain sellaista uutta, mitä ei vielä ole julkisen salaisuuden piirissä tiedetty.

Yhdestä asiasta kaikki salaisien säätiöiden ja salaisten listojen laatijat voivat olla tyytyväisiä; kun oikeuskansleria myöten on selkeästi todettu esim. S-ryhmän kunnallisissa päätöksentekoelimissä mukana olevien henkilöiden edustavan rakenteellista korruptiota puhtaimmillaan ja Suomi omien kanslaistensa mielestä edelleen porskuttaa vähiten korruptoituneiden maiden listalla johto- tai ainakin pistesijoilla, me suomalaiset emme vähästä lähde muutosta itsellemme hakemaan emmekä kaduilla mieltä osoittamaan.

Siispä on turvallista todeta, että ensi kevään vaaleissa muutosta ei juurikaan tule suuntaan jos toiseen tulipa eduskuntaan valituiksi sitten ketä tahansa. Vaalien ainoita väripilkkuja tulee olemaan Vihreiden ja Perussuomalaisten keskinäisen räksytyksen kerho ja arvailu siitä, kuka Suomessa aloittaa keskustelun demokratian rappiosta Perusuomalaisten menestyttyä kuten gallupit osoittavat.

Yhden totuuden väki

Kummallista!

Minua ovat aina hämmästyttäneet sellaiset henkilöt, jotka suureen ääneen puhuvat erilaisuuden ymmärtämisestä, mutta eivät itse suostu ymmärtämään pienintäkään ajatusta saati henkilöä, jonka ajatukset vähäisimmissäkään määrin poikeeavat heidän omistaan.

Minimissään kuvittelisin tälläisten ihmisten ainakin pystyvän perustelemaan väitteitään ja mielipiteitään, mutta tämä mokoman käyttävätkin lähes inkvisitiomaisella oveluudella ja kieroudella teologista perustelua: Minä uskon olevani oikeassa ja kyseenalaistamalla uskoni tässä asiassa sinä loukkaat minua henkilökohtaisesti. Vika on sinussa, koska et osaa ymmärtää minun edustamaani erilaista, mutta ainoaa oikeaa tulkintaa tässä asiassa.

Vielä minä sen ymmärtäisin, jos kyseessä oikeasti olisi uskonto, mutta kun ei ole.

Vaikeita ovat nämä yhden totuuden ihmiset - vaikeita.

Kouluttajia ja "kouluttajia"

On se ihanaa, kun suomalaisilla on tapana olla kohteliaita ja vieraskoreita. Parhaiten se näkyy silloin, kun joutuu istumaan välipakolla koulutuksessa, jossa ei halua olla ja kouluttajalla ei tunnu olevan homma hanskassa.

Olisi vain koulutettavien etu, jos kaikki haastaisivat kouluttajan todelliseen dialogiin ja laittaisivat kouluttajankin miettimään miten asian esittää ja osaako sen esittää niin, että vastaanottajissa tapahtuu jotain.

Myönnän, että opettajien VESO-kouluttajana oleminen on haastavaa ja sen pitääkin olla, sillä opettajien pitää joka päivä haastaa oppilaat oppimaan, hakea tietoa ja yrittää pysyä mukana tiedon hallitsemisessa. Sitä suuremmalla syyllä opettajien kouluttajien pitää ymmärtää sen joukon lähtötiedot, jolle koulutusta antaa.

Tänään ei ihan mennyt putkeen sen suhteen.

Tehoa vai tehottomuutta

Voisin hyvin uskoa, että kuntatyönantajan tavoitteena on tehokas palveluidentuotanto ja tätä tukeakseen työntekijälle järjestetään sellaiset toimivat työvälineet, joilla työ sujuu.

Kun pidempään olen seurannut kunnan toimintoja lähietäisyydeltä, en enää usko moiseen.

Yksityisellä sektorilla ajattelu toimii kaikitenkin jotenkin seuraavasti:
Väline on rikki ja se on välttämätön työn tekemiseksi tai ainakin työn tekemiseksi nykyaikaisella tavalla, joten väline korjataan tai hankitaan uusi.

Kuntapuolella sama ajattelu toimii mitä ilmeisimmin seuraavasti:
Väline on rikki ja se on välttämätön työn tekemiseksi nykyaikaisella tavalla, joten välinettä ei tarvitse korvata, koska aiemmin väline on toiminut ja uuden välineen hankkiminen tai vanhan korjaamiseen ei ole varattu määrärahaa ja koska asiasta vastaava henkilö ei itse suoraan osaa käyttää vastaavaa välinettä tai on muuten sitä mieltä, että aiemmin työ tehtiin toisella välineellä ja toisella tavalla, jonka pitäisi edelleenkin riittää etenkin, kun korvaaminen on kallista ja siihen ei ole varattu määrärahaa.

Koita tässä sitten tehostaa toimintoja kun väline, josta on kysymys kustantaisi noin 6,66*10^-6% kunnan budjetista - on muuten ihan helvetillinen kustannuserä.

Voihan demokratia

Meillä on eduskuntavaalit ensi keväänä.

Ruotsissa oli valtiopäivävaalit juuri äskettäin.

Ruotsalainen kansankoti meni sekaisin demokratiasta, koska demokraattisesti valittu systeemi antoi mahdollisuusden demokratian toteutumiselle. On äärimmäisen valitettavaa, että demokratia ei suvaitse demokratiaa, vaan harvainvallan.

Miksi meillä ja muualla poliittinen eliitti, kyllä se on elitti ja aivan eritavalla kuin älyllinen eliitti, on muodostunut kuningasvaltaa vahvemmin periytyväksi ominaisuudeksi? Tuon luulisi kiinnostavan niitä ihmisiä, jotka puhuvat demokratian puolesta, ei sen, että suurien valtapuolueiden vierelle nousee uusia puolueita, joiden edustajat valitaan demokratian perusteiden mukaan päättämään asioista tasavertaisesti muiden edustajien kanssa.

Näyttää siis siltä, että demokratia ei voi sietää demokratiaa.

Faktat ovat kivoja. Niiden avulla voi tehdä erinomaisia päätöksiä edellyttäen, että syy-seuraustuhteet ovat selvillä.

Tunteet ovat kivoja. Niiden avulla voi tehdä erinomaisia päätöksiä ravintolan sulkemisaikaan, kuten useat tietävät nenän kipeydyttyä tai omaisuuden mennessä jakoon. Tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja myös päätöksentekoon, mutta demokratian perusteiksi niistä ei ole.

Demokratian suurin ongelma on siinä, että se tuhoaa itseitsensä vaatimalla demokratiaa samalla, kun se sisäisesti haluaa totalitarismia ja vahvaa johtajaa.

Demokratia vaikuttaa siis älyllisesti yhtä kehittyneeltä kuin murrosikäinen. Ellei sitä joku aikuinen ohjaa, niin tulos voi olla huono. Parhaimmillaan tulos on entistä parempi kunhan vaan prosessiin on uskottu ja natinat kestetty.

Jään mielenkiinnolla odottamaan Ruotsalaisten natinaa ennen Suomen eduskuntavaaleja.

Matematiikkaa vai narkolepsiaa

Viimeisten parin viikon tärkein uutisaihe näyttäisi olevan sikainfluenssarokote ja narkolepsia, joilla äkkiseltään ei juurikaan löydy mitään yhteistä paitsi - iltapäivälehtien otsikot.
Korrelaatiokerroin otsikoinnin ja narkolepsian ja rokotuksen välillä taitaa olla 0,98-0,99 välissä, mutta tämän tutkimiseen ei hälytetä THL:n toiminnasta vastaavia viranomaisia, virkamiehiä tai ministeriä.

Ja kaikki tämä THL:n työllistäminen sai alkunsa H1N1v:stä, joka osoittautui kovasti ikäväksi vähemmän kehittyneissä maissa. Massahysteria oli valmis, sillä olivathan tutkijat puhuneet jo vuosia mahdollisen uuden "Espanjantaudin" pandeemisesta vaikutuksesta. Espanjantaudilla tosin oli mitä oivallisin temmellyskenttä vuosina 1918-1920. I-maailmasota oli vammauttanut kymmeniämiljoonia ihmisiä ja samalla alentanut ihmisten vastustuskykyä. On melkoisen epätodennäköistä, että vastaava toistuisi teollistuneissa maissa, mutta millaiset myyntiluvut ja otsikot aiheesta saakaan...

Kun lintuinfluenssasta ei ollutkaan pandemiaksi, siirryttiin nelijalkaiseen sukulaiseemme possun. Sukulaiseen siksi, että sika muistuttaa monessa asiassa ihmistä ja sikafarmareiden tiedetään saaneen letaaleja zoonooseja siasta. Käsikirjoituksen ensimmäinen roisto on siis valmis, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan sopiva hetki ja sopiva uhri ja hups - sikainfluenssa tarjoilee maailmalle Meksikolaiset lapset, joista jotkut niin sopivasti, maailmanlaajuisen paniikkikäsikirjoituksen edestä, menehtyvät.

Kriisiksihän tästä ei olisi ollut, jos sama olisi tapahtunut Keniassa tai Perussa, mutta Yhdysvaltain rajan läheisyys teki tästä globaalin nopeammin kuin kukaan, edes lääketehtaat, osasivat asiaa odottaa.

Tarinassa saadaan nopeati hälyttäviä uutisia: Tauti iskee nuoriin ja lapsiin ja on niissä ryhmissä vielä kovin letaali. Ensimmäiset arviot kuolleisuudesta huitelevat kaksinumeroisissa prosenteissa. Tarvitaan sankari!

WHO joutuu kenties hieman painostettuna toteamaan taudin olevan niin vakava, että pandemiamarssijärjestys otetaan esiin ja aloitetaan maailmanlaajuinen kilpajuoksu rokotteen kehittämiseksi. Sankarin viittaa tarjotaan monelle ja sen nappaa rokote, jonka valmistumisesta ilmoitetaan ja tuotanto aloitetaan.

Samalla lehdistö, tuo väsymätön rakkikoira - anteeksi kolmas valtiomahti - vapaan tiedonvälityksen alhaisimpien periaatteiden mukaan kertoo nousevasta kuolleiden määrästä ja syyllistää THL:a rokotteiden hankkimisen hidastelusta. Kun THL tekee päätöksen rokotteiden hankkimisesta näyttää ikävästi siltä, että maailmapelastuu ja jutun aiheet vähenevät.

Pakasta nousee seuraava pahiskortti: vähän testattu vai kokonaan testaamaton rokote.
Rokotteen saamisesta käydään samaan aikaan henkilökohtaisella tasolla kuitenkin jopa nyrkkitappeluita, mutta suomalaiset saadaan rokotetuksi riittävällä peitolla koko populaatioon.

Tarina näyttäisi loppuvan, mutta ovelana pelaajana lehdistö on jättänyt käteensä yhden pahiskortin, jota THL ei osannut odottaa: sivuvaikutuskortti. Sivuvaikutuskortti on mahtava kortti. Omalla pelivuorolla pelattuna se tekee aikaisemmasta sankarista välittömästi pahiksen.

Uutisoidaan ikävästä ja kaikille kovin tuntemattomasta rokotukseen liittyvästä sivuvaikutuksesta, narkolepsiasta, josta suurin osa suomalaisista tuskin oli ennen tätä kuullutkaan. Jo 20 epäiltyä tapausta! Aiheuttiko rokotusoireet? Saitko oireita rokotuksesta? Lähetä yhteystietosi meille voimme ottaa yhteyttä. Ei liene yllätys, että lehdistö tässäkin kohtaa pelaa lapsikortin ja peli ikäänkuin alkaa alusta.

Mutta se matematiikka.

Suomessa epäiltyjä tapauksia lehtitietojen perusteella olisi 20, Ruotsissa 8 ja rokotettuja noin yhteensä 6.5 miljoonaa, jolloin vakavan sivuvaikutuksen TN olisi luokkaa 1/250 000. Verrataan tätä lukua riskiryhmän kuolleisuuden TN:n. Riskiryhmäläisiä on Suomessa 800 000, jos heistä 30% sairastuu ja 0,06% sairastuneista menehtyy se tekisi yllättäen noin 154 henkilöä. Olettaen, että riskiryhmien koossa ei olisi eroa Ruotsissa kuolleisuuden odotusarvo olisi 246 henkilöä, josta saadaan Suomen ja Ruotsin kuolleisuuden odotusarvoksi 1/16250.

Tuhkarokko, joka on erittäin tarttuva, aiheuttaa enkefaliitin TN:llä 1/2000 sairastuneeseen teollisuusmaissa ja kehitysmaissa 1/5 ja rokote aiheuttaa siinäkin sivuvaikutuksia TN:llä 1/1000000 ja pelättävissä onkin, että rokotteita lakataan ottamasta. Tuhkarokon leviämisen estämiseksi rokotetun populaation peiton pitäisi olla n 90%, jotta epidemioilta vältyttäisiin. Nähtäväksi jää kuinka paljon "lastentauteihin" rokottamattomat matkailijat aikanaan rasittavat terveydenhuoltoa.

Miksi tätä korttia ei ole pelattu? Vastaus on järisyttävän yksinkertainen: se ei kiinnosta ketään. Sillä ei saada keskutelua aikaiseksi faktat yhdistettynä tilastolliseen todennäköisyyteen eivät kiinnosta rakkikoiraa - anteeksi lehdistöä, koska se ei myy. Todennäköisyys on useimmille liian vaikea asia ymmärrettäväksi. Sairastuneen perheen kohdalla TN vaikuttaa 1:ltä tai 100%:lta, mutta se on silti ollut 1/250 000.

Ilkeileimpähän tähän loppuun kunnolla, jos vaikka joku tilastoista ja todennäköysyyksistä ymmärtävä saisi siitä hymyn kasvoilleen; taitaa nimittäin olla niin, että aikaisemmat rokotuskampanjat ovat nyt mahdollistaneet niille henkilöille kommentoimisen sosiaalisissa medioissa, jotka aikaisemmin olisivat poistuneet luonnonvalinnassa.

Naamailua kirjassa

Mielenkiintoinen veijari tuo meidän kaikkien yhteinen naamakirja, kun tekee meistä sosiaalisia ja vie yksityisyyden.

Mutta hetkinen....eikös facebook juuri olekin sosiaalinen media ja sosiaalistumisessa vähän niinkuin väkisin yksityisyys on vähempää. Onhan se kauheaa, kun sosiaalisessa mediassa ei voi olla kansalliseen tapaan sulkeutuneesti sosiaalinen; Mitä ihmettä mun asiat sulle kuuluu - miks kukaan ei ole kiinnostunut minusta - mitäs sä siinä töllötät - eiks toi nyt huomaa mun uusia vaatteita...

Suomen, hyvin rajoittunut ja vaatimaton, keltainen lehdistö yrittää parhaansa nostaakseen säännöllisin väliajoin huomion keskipisteeksi yksityisyyden menettämisen netissä ja facebookissa.

Sinällään mielenkiintoista, että tästä ollaan kovin huolestuneita etenkin, kun FB:n asetukset saa kirsitettyä hyvinkin tiukille, mutta kauppojen bonuskorttien, jollaisia meillä suomalaisilla kyllä riittää taskuissa, ostotietojen tallentamisen estäminen on paljon vaikeampaa. Kun merkkaat ostoksesi omalle bonuskortillesi ja sitten suoritat maksun pankkikortilla kaupan koneet rekisteröivät tietosi mainosten täsmäsuuntaamista varten. Mutta tämähän ei ole mittään verrattuna suureen ylikansalliseen FB:hen, jonka asetuksia voit itse säätää.

Mutta mikä on saanut FB:n muodostumaan möröksi? Sekö, että siellä ihmiset oikeasti epäsuomalaiseen tapaan jakavat ajatuksia toistensa kanssa ja suomalaisistakin on löytynyt aivan uudenlaisia humoristisia piirteitä ja jopa itselleen nauramisen taito on näyttäytynyt.

Kiinassa rajoitetaan sosiaalista mediaa aivan eri tavalla kuin meillä, mutta meillä voidaan "ison veljen" ajatella olleen ovelampi. Samalla, kun valvovaa silmää Kiinassa arvostellaan vapauden rajoittamisesta suureen ääneen on meillä saatu aikaan kansalaisten vaatimuksia tiukemman netin valvomisen suhteen. Meillä siis halutaan liikkua Kiinan suuntaan vai? No teollisuuslaitoksethan ovat jo pidempään olleet liikkeellä Kiinan suuntaan, joten ei sittenkään mitään uutta.

FB:n ongelmat tuntuvat koskevan vain erityisesti niitä ongelmia hakevia tai sitten näkeviä. Juttuja siitä, kuinka pomon arvostelu on tuottanut potkut, chattaaminen nuorten tyttöjen kanssa on tuottanut vaikeuksia toiselle ja nostanut jonkun nuoren tytön siihen tiettyyn 15-minuutin kuuluisuuteen viliseen lehdistössä.

Lehdistö onkin joutunut tilanteeseen, jossa sosiaalisen median voittaaessaan voitto on välttämättä Pyrroksen voitto. Jos sosiaalinen media, iltapäivälehtien keskustelupalstoja myöten, lakkaisi olemasta lehdet joutuisivat oikeasti jälleen tekemään valintoja juttujensa suhteen ja ennen kaikkea toimittajat joutuisivat tekemään toimittajan työnsä muualla kuin päätteen ääressä sosiaalista mediaa lukien.

Lienee syytä kiristää vielä hieman FB:n asetuksia, mutta sitten muut kaverini eivät enää voisikaan laittaa FB:n päivityksiin paikkaa, jossa ovat minut juuri nähneet, minun ja muiden näkyville. Onhan se kiva jälkikäteen käydä katsomassa missä kaverit ovat minut nähneet ja antaahan se hiipumassa oleville julkimoille ehtymättömän julkisuuden lähteen, kun ensin lähettävät itse kaverin kännyllä merkinnän missä ovat omaan FB-profiiliinsa, jotta sitten sopivan 365 aamua lehden toimittajan seuraavan aamun kysymykseen rankasta juhlinnasta voivat iloisesti purnata yksityisyyden menetyksestä...

Kikkelis kokkelis

Jaska Jokusta lainatakseni: "Voi hyvä tavaton!"

Suomi on ikäväkseni vaarallisesti luisumassa yhä enemmän samaan merkilliseen kaksinaismoralismiin kuin USA. Meillä mahdollisesti päästään kenties vieläkin omituisempaan lopputulokseen, sillä uskonollisuus ei ole se, joka ohjaa kaksinaismoralismia vaan yleinen omituinen "minun käsitykseni on sinun käsitystäsi tärkeämpi" ryhmä.

Esimerkkejä tästä alkaa olla jo niin, että fiksumpia hirvittää ja taivastelijoiden paratiisi on löytynyt, kun kuka tahansa voi lähettää keltaiselle lehdistölle oman kuvansa ja kukas se riettauksia ympärillään näkee ellei taivastelija, jonka elämän tehtävänä ilmeisesi on nähdä rivouksia paikassa, jossa niitä kukaan muu ei vielä olekaan huomannut.

Kuopiossa asuntomessuilla oli kikkeliään näyttävä mammutti ja yllättäen Rauman pitsiviikoilla oli pitsistä nyplätty penis. Jälkimmäinen tosin määriteltiin nykytaiteeksi ja saa kehuja, kun taas mammutti oli lasten houkuttimeksi tuotu veistos, joka ilmeisesti ei sittenkään ollut taidetta.

Tästähän äkisti saa sellaisen käsityksen, että sukupuolielimien näyttäminen ja kuvaaminen on rajoja murtavaa ja uskaliasta. Tosin tämä rajojen murtaminen on tehty ilmeisimminkin jo todella kauan sitten, mikäli arkeologeja on uskominen.

Toisaalta voi toki käydä niinkin, että taidekin on liian rohkeaa esitetäväksi julkisesti sisätiloissa, mutta toisaalta samasta lähtökohdasta alkanut taide voi olla juuri eksentrisen rohkeaa, jotta sitä voitasiin ulkoiluttaa.


Mutta miten ihmeessä joillekin voi olla lähes pakkomielteenä nähdä siveettömyyksiä kaikkialla. Eivätkö juuri tälläiset ihmiset joutaisi edes avohoitoon, koska normaalien terveiden ihmisten, joille myös sukupuolisuus on NORMAALIA, mieleen moiset asiat eivät edes tulisi.

Yhteiskuntaa väitetään seksistyneeksi ja mikäs ihme se on, kun seksillä ja kaikilla siihen liittyvillä asioilla ja myös kaikilla siihen liittymättömillä asioilla voidaan ja pääasiassa vain pyritään painostamaan ja esittämään ihmisiä huonossa valossa.

Tuskin kukaan muuten väittää 13 lapsen isää seksiaddiktiksi tai kieroutuneeksi henkilöksi, mutta kovin on epätodennäköistä, että suvunjatkamista olisi harrastettu vain 13 kertaa. Pukeutumisessa ihmisiä arvostellaan siitä, että tavalliset tallaajat pukeutuvat liian paljastavaksi, mutta linnan itsenäisyyspäivän kutsuilla kovastikin paljastavaa selkää tai kaula-aukkoa kehutaan rohkeaksi ja upeaksi valinnaksi. Itsenäisyyspäivän pukeutuminen nousee aivan uuteen tarkasteluun, kun siihen liitetään kohu eduskunnassa työskentelevien miesten "hissikatseista."

Kun kaikki naistenlehdet pursuavat erilaisia parisuhteen piristysoppaita ja ohjeita siitä, kuinka olla rohkeasti seksikäs, nousee kaksinaismoralismi aivan uusiin sfääreihin. Kun "Audimies" kehui naista omalla tavallaan naistenlehdessä, kyseinen lehti aloitti kampanjan miehen erottamiseksi, joka myös onnistui. Kun samainen lehti lähtee tekemään juttua 15 hyvää syytä harrastaa seksiä (no 29/2010), ilkkuu kaksinaismoralismi tervettä järkeä ja yleisiä hyviä tapoja tavalla, joita ei voisi edes kuvitella olevan.

Kaksinaismoralismi on ihottavaa ja vaarallista ja sen tilalle pitäisi saada tervettä itsetuntoa, mutta tätä ei missään nimessä pidä kertoa kaksinaismoralisteille, sillä he käyttäisivät sitä lyömäaseena itse asiaa vastaan sillä juuri huonosta itsetunnostahan nämä mainitut säädyttömyydet sikiävät ja niitä vastaan on taisteltava väittämällä itseään rohkeampia ja tavallisen normaaleja ihmisiä säädyttömiksi onnettomiksi perverssiraukoiksi, joita kaksinaismoralismin tulee suojella..

Kiroilusta ja kielletyistä sanoista

Eksynpähän kanavasurffaillessani itselleni oudolle kanavalle LIV ja kaikeksi kummastuksekseni kyseiseltä kanavalta tuli aivan lositava dokumenttifilmi USA:n kuuluisista sanoista eli niistä 7 sanasta, jotka laki kieltää TV:ssä mainittaviksi. Kyseiset sanat ovat: Shit, Piss, Fuck, Cunt, Cocksucker, Motherfucker ja Tits. Näiden sanojen tilalla kuullaan kaikkialla maailmassa tunnetuksi tullut "piiip".

On jokseenkin ironista, että maassa, jossa eniten jaksetaan pitää puheita sananvapaudesta ja demokratiasta, rajoitetaan sananvapautta TV:ssä. Listan perusteena olevia sanoja ei oikeusistumien mukaan käytetä kuin loukkaavassa tai syrkivässä tarkoituksessa. Uusin oikeuskäytäntö tosin myöntää kiroilunkin olevan tavallaan "taitolajin" ja hyväksyy kiroilun, kunhan se on pyytämättä ja yllättäen sanottu. Amerikkalaiseen tapaan asia tosin siirtyy korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, mutta tämä liittovaltion oikeuden välipäätös sallii jälleen suorat lähetyksen ilman sensuuria.

Muistaakohan kukaan enää Neuvostoliittoa ja Varsovanliiton aikaa, jolloin USA nimenomaan vaati sananvapautta Neuvostoliiton alueelle ja vaati sallimaan suorat TV:lähetykset ja USA:ssa suorat TV-lähetykset käytännössä loppuivat U2:n Bonon kiroiluun suorassa lähetyksessä 2003, kun alioikeus päätti paikallisen kukkahattutädin kanteesta, että TV:n kiroilu on peitettävä "Piiip":illä.

Meillä käydään samanlaista keskustelua vaihtelevin väliajoin lehtien mielipidepalstoilla ja ennustanpa tässä, että kyseinen v-sana eli "vittu"keskustelu taas roihahtaa uuteen roihuun, kunhan koulut alkavat ja aikuiset joutuvat pakaantumaan aamuisin samaan bussiin teinien kanssa.

Mutta miksi sana voitasiin kieltää sillä persuteella, että joku jossain mielentilassa voi tulla siitä loukatuksi tai kokea sen ikävänä? Se ei ole ihmisoikeuksien eikä sananvapauden periaatteiden mukaista, vaan totalitarismia. Jos Tammelallaiselta kalastajalta pääsee melkoinen vonkale karkuun ja siinä yhteydessä tulee käytettyä V-sanaa, niin tulisiko siitä lätkäistä sakko ja paheksuisiko joko sitä oikeasti tai jos remonttia tehdessään isä lyö vasaralla sormeensa ja täräyttää V-sanan niin voiko siitä moittia vaikka lapset olisivatkin lähellä.

Varmasti voi! Olkaa huoleti, sillä tälläisistä sanoista loukkaantuvia henkilöitä on vaikka kuinka heidän tarkoituksenaan tuntuu olevan sanojen irroittaminen kontekstista ja tulkitseminen omien tarkoitusperiensä ja ylemmyyden tunteen saavuttamiseksi. Ja uskokaa minua - tälläisiä ihmisiä on käsittämättömän paljon.

Kiroilun sakottamista ja kiellettyjen sanojen listaa on usein tutkiskeltu elokuvissa ja tieteiskirjallisuudessa. Masentavaa on se, että kaikissa tapauksissa maailma on muuttunut totalitaariseksi järjestelmäksi ilman luovuutta ja toisten todellista hyväksyntää.

Kiroilun kieltämisellä onkin suurempi merkitys kuin ainoastaan hyvien tapojen esille tuominen. Julistamalla jotkut sanat kielletyiksi ja antamalla niille niihin aiemmin kuulumaton semanttinen ja erityisesti tunteellinen merkitys, voidaan näitä sanoja läheteä tarkkailemaan ensin listojen ja myöhemmin lakien voimalla ja kun ensin on aloitettu muutamasta sanasta, niin mihin lopulta päädytään?

Lopulta päädytään valtion sensuuriin, jossa ihmisten tulee sopeutua olemaan sellaisia ja käyttämään vain sitä sallittua kieltä kuin suuri "demokraattisesti" valittu valvojayhteisö haluaa - sitä kuulkaa kutsutaan totalitarismiksi tai ainakin ennen kutsuttiin siksi.

Epäloogisuuden ihmemaa

Suomi ja suomalaiset ovat ihmeellistä kansaa.

Suomalaisia pitää muistaa syyllistää sekä sääntöjen ja määräysten noudattamisesta, että noudattamatta jättämisestä.

Marin jäätelökioski Kaarinassa on noussut jonkinlaiseksi puheenaiheeksi, jossa yhdistyy kaikki oleellinen työtätekevästä suomalaisesta: kateus, pyrkyriys, byrokratia, hallintoalamaisuus, katkeruus ja epäloogisuus

Jotta epäloogisuuteen tulisi edes hiven loogisuutta pohditaan ensin kateutta.
Suomalainen on kateellinen toiselle palkasta tai työolosuhteista Marin jäätelökioskissa käyneen terveystarkastajan ohjeistamista ja säännöistä kiinnipitämistä pidettiin kateellisena toimintana ja sen katsottiin uhkaavan pienen yrittäjänalun yrittämistä, kun se todellisuudessa oli osoitus siitä, että suomalaiset syyllistyvät sekä sääntöjen noudattamisesta, että noudattamatta jättämisestä.

Terveystarkastaja teki työtään ja isä oli harmistunut, kun leikki vaati luvan. Ei sen olisi pitänyt olla mikään yllätys, koska jäätelöä myytiin voitolla ja elintarvikkeiden myynti vaatii luvan. Tässä tapauksessa kuitenkin myyjän "söpöys" ja toiminnan leikinomaisuuden olisi pitänyt yleisen käsityksen mukaan mennä lain noudattamisen ohi. Osaltaanhan näin kävikin, sillä muistan tapauksen parin vuoden takaa, jolloin itsensä kesäksi hotdog-myynnillä työllistänyt poika, joutui ongelmiin siksi, ettei hänen kiinteässä myyntipaikassaan ollut asianmukaisia WC-tiloja.

Milloin muuten myyjän "söpöys" lakkaa ja voidaan taas noudattaa lakia? Onko 12-vuotias jo epäsöpö tai hyväkäytöksinen 15-vuotias pitkätukka teini, joka haluaa oikeasti tehdä kesätöitä?
Entä, jos kyseisen kioskin jäätelö olisikin, kaikista tehtaan varotoimista huolimatta, saastunut salmonella,listerialla tai rotaviruksella ja epidemia voitaisiin jäljittää juuri tuohon kioskiin. Silloin varmasti oltaisiin otsikoitu terveystarkastajan leväperäisyydestä.

Pyrkyriys on ehkä hieman kova sana, mutta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, kun lukee millaista tukea kioski on saanut. Ja olihan kioskin rakentaminen näppärä veto myös isältä, joka nyt sai sitä julkisuutta, jota jo aiemmin oli kovasti kirjoituksillaan ja kannanotoillaan hakenut.

Byrokratia ja hallintoalamaisuus liittyvät kauniisti yhteen pyrkyriyyteen myös siinä, että ensimmäisen huomautuksen jälkeen isä lupasi hoitaa luvat kuntoon, mutta nopeasti kuitenkin huomasi, ettei se byrokratian kannalta olekaan kannattava teko. Jos isä olisi ottanut luvan omiin nimiinsä hänen työttömän statuksensa olis muuttunut yrittäjäksi ja oikeus työttömän tukeen näin ollen lakannut. Marin kioskista siis saatiin esimerkki byrokratian "kannustinloukusta" - ei työttämän kannata ottaa työtä vastaan ellei se ole kannattavaa. Ihmetystä aiheuttaa vain se, että kukaan poliitikoista - ei edes vihreiden aina innokkaat kansalaispalkan puolustajat - kommentoineet tätä mitenkään. Tämä kannustinloukku on tietekin omiaan kirvoittamaan katkeria kommentteja koko hallinnosta.

Varsinainen kukkanen on kuitenkin asian epäloogisuudessa. Mari, joka lehtitietojen mukaan on 8-vuotias, myy isänsä rakentamassa kioskissa "leikinomaisesti" voitolla jäätelöä. Tänään 14.7. klo 21.40 yle 1 ulkolinjassa puhutaan suklaan kitkerästä totuudesta, jossa lapsityövoimalla kerätään suklaata. Myös tänään radiossa mainittiin, että sadat nuoret kesätyöläiset joutuvat työskentelemään alle 5€/tunti. Riemuesimerkki lienee paikallinen lämpöyhtiö, joka työllistää nuoria 3€/h. Jos ajatellaan, että nuori voi työskennellä puolet lomastaan ja enintään 6h/päivä nuori saa parhaimillaan yhden CD levyn hinnan päivässä. Tämä CD-levyn hintakin on kovaa valuuttaa verrattaessa lapseen, joka kerää kaakaopapuja, mutta epäloogisuutta tämä ei korjaa.

En mitenkään pysty ymmärtämään, että meillä halutaan samalla tavalla riistää lapsia heidän työskennellessään, kuin Afrikan maissa. Jos ajatellaan, että nuorelle maksetaan 3€/h muodostuu hänen kuukausipalkakseen 360€. Olisiko tässä kenties yksi syy siihen passivoitumiseen, josta nuoria syytetään. Jos kokemus on, että työkkäristä saa enemmän kuin 1. työpaikasta, ei liene yllätys kumman nuori tulevaisuudessa valitsee.

360€ kuukausipalkka on aivan yhtäläistä riistämistä, kuin kaakaonpimijan riistäminen. Jos tämä ajatus vaan tuodaan julki, työnantajat aloittavat oman mantransa: "Työllistäminen on niin kallista, kun pitää huomioida sivukulut ja jos maksettaisiin parempaa palkkaa emme voisi työllistää tätäkään määrää nuoria"

Poltiitikoilta kysyttäessä kuullaan toinen mantra: "Me emme voi tälle tehdä mitään, sillä työsopimukset sovitaan paikallisesti. Emmekä me katso tämän olevan riistos, sillä meillä on kuitenkin tarkasti määriteltu kuinka paljon nuoret saavat työskennellä loman aikana, muutenhan nuoret ovat koulussa. Me katsomme, että meillä asiat ovat hyvin."

Siis meillä 8 vuotias "söpö" jäätelönmyyjä tai lämpöyhtiön 3€/h ovat työhön opettamista ja hyödyllisen kokemuksen hankkimista. Käsi ylös, jos joku oikeasti on sitä mieltä. Minusta molemmat ovat laillistettua riistoa, mutta suomalaiset nuoret eivät ehkä sittenkään yllä "söpöydessään" Ghanalaisen tai muun Afrikkalaisen valtion mustan nuoren "söpöyteen".

Valmista tuli

Eilen oli sitten kesäteatterin ensi-ilta. Ilma oli juuri tyypillinen kesäteatteri-ilma, jossa vain vankimmat innostuneet viihtyivät katsomassa. Tuuli oli suorastaan myrskyinen ja pakolliset 5 vesipisaraa sadettakin saatiin. Toisaalta näytelmän teksti on hurmaavan perinteinen kesäteatteriteksti, joten alun haitarimusiikki ja pieni jännitys sateesta vain kruunasivat ensi-illan.

Tärkeintä kuitenkin oli lopputulos, joka näytti olevan yleisön mieleen ja näyttelijöilläkin näytti olevan hieno fiilis tehdä näytelmää ja se näkyi myös lopputuloksessa. Minä pidin saavutuksesta.

Kun aikaisempina kesinä olen itse ollut näyttämöllä ja jatkanut tekemistä läpi kesän, nyt tilanne onkin toinen. Minun hommani tuli valmiiksi ja näyttelijät jatkavat ja pitävät keskenään hyvän fiiliksen ja nauttivat jokaisesta esityksestä. Tiettyä etua tosiaan saa siitä, että voi soittaa ihmisille ja pyytää heitä mukaan produktioon ja kun vielä saa nykyisen kaltaisen kokoonpanon voi olla vain tyytyväinen. Se nyt tietysti on, että haluttaisi olla mukana tekemässä näytelmää.

Edellisestä voi siis päätellä, että olinkin näytelmän ohjaaja. Oli oikein mukavaa kuulla näyttelijöiltä, palautetta harjoittelukaudesta ja tuntemuksistaan. Hauska huomata, että muutamalle näyttelijälle selkeni vasta aivan viime tipassa se, että produktio oli ensimmäinen koko illan näytelmän ohjaustyö - taisin olla yllättävän vakuuttava. Toisaalta halusin kyllä panostaa tähän ja näyttää muutamalle muulle ja samalla itselleni, että toimintatapa oli oikea.

Vielä en ajattele, että joku kohta tai henkilö olisi pitänyt rakentaa toisin. Olen tyytyväinen lopputulokseen. Kuten jo mainittua - ensi-iltayleisö piti näkemästään. Seuraava jännittämisen paikka on sitten kriitikon mielipide. Perinteisestihän kiitokset kuuluvat näyttelijöille ja haukuista vastaa ohjaaja.

Odotan myös innolla mahdollisuutta katsoa esityksen käsikirjoittajan kanssa, joka muuten soitti ja lähetti ensi-ilta viikolla lämpimän kannustuksen koko työryhmälle. Esimerkillistä ja todella positiivista kannustusta käsikirjoittajalta.

Toivottavasti mahdollisimman moni katsoja löytää tämän "helmen" kesäteatteritarjonnasta.

Yritä edes

Yrittäminen ei ole kuulkaas helppoa. Ei ainakaan ole helppoa olla aloittava yrittäjä, eikä ainakaan ole helppoa saada yrittämiseen apua ja neuvoja.

Paikallisessa valtalehdessä on kommentoitu paljon paikallisten oppilaitosten aloituspaikkojen alasajoa ja oltu kovasti huolissaan siitä mihin opiskelijat siirtyvät ja mitä alkavat opiskelemaan.

Paikallisessa valtalehdessä on myös paikallisten vaikuttajapoliitikkojen suusta kuultu huoli alueen menestymisestä kovassa kilpailussa etenkin, kun meriteollisuus vetää viimeisiä henkosiaan.

Kulttuuria ja siihen liittyviä oheistoimintoja on toivottu alueen pelastajaksi jo pitkään. Nyt siitä ona saatu 1. pieni merkki, kun Vareksen tuotantotiimi on saanut Pansion vanhan koulurakennuksen käyttöönsä ja ratapihan alueelle kunnostetaan vuodeksi 2011 kultturikeskus "suurtapahtumille", mutta entäs sitten...?

Sain henkilökohtaisesti alueen tärkeimmältä matkailutoimijalta sen verran nasevan ikävää ja negatiivista palvelua, informaatiota ja kohtelua, että ihan hevillä, edes 1827 Turku Infernal Musicalin avulla, en usko kulttuurin ja siihen liittyvien toimintojen korvaavan Turussa yhtään mitään.

Täällä tuntuu olevan vallalla litistä, kurista ja tallo mentaliteetti. Suuremmat organisaatiot litistävät ja tallovat pienet yrittäjät jalkoihinsa ja kaupungin byrokratia kuristaa viimeisenkin halun yrittää tuottaa jotain uutta ja haluttua.

Ei ole kovin kannustavaa kuulla: "Tälläiset asiat päätetään vähintään puoli vuotta etukäteen emmekä me muta emidän suunnitelmia, mutta voittehan te yrittää ihan itse." OK Yritetään sitten ja muistetaan myös mainita huonosta palvelusta.

Heitän ennustuksen vuodelle 2012 kesäkuulle: Vuoden 2011 säätiö on jättänyt taakseen muutaman väliaikaisesti kunnostetun paikan ja niiden rapistumisen lisäksi ulkona olevat tilataideteokset rapistuvat rahan puuttessa. Kulttuuri ei ole pelastanut Turun seutukuntaa ja perusvalittajat ovat edelleen estämässä uusien hankkeiden etenemistä valittamalla kaikesta mahdollisesta kaikille mahdollisille tahoille.

Kun Dublin 1991 oli kulttuuripääkaupunki sinnekin perustettiin toimikunta tärkeistä ihmisistä, jotka tiesivät miten jakaa kulttuuria rahvaalle. Paikkoja puleerattiin, huono-osaisia siirrettiin vanhoista rapistuvista tiloista muualle ja paikalle tuotiin gallerioita ja tapahtumia. 10 vuotta myöhemmin ollaan samassa tilanteessa kuin aiemmin.

Muualta tuodut, tärkeiden ihmisten valitsemat, taidetapahtumat eivät jää kulttuuripääkaupunkiin, mutta nimitaiteilijoiden rahoitus on välttämätöntä ja taideteokset poistuvat kulttuuripääkapungista ja jäljelle jää sama tyhjyys kuin aiemminkin. Omaa paikallisuutta korostamaan palkataan ulkopaikkakuntalaisia taiteilijoita ja yrityksiä. Näin raha valuu ulos eikä pysyvyyttä synny.

On kovin valitettavaa, että näille säätiön tärkeille ihmisille peliteoria on niin tuntematon. Sen tuntijat nimittäin osaisivat pelata alueen maksimaalisen voiton kannalta eikä joidenkin henkilökohtaisen voiton maksimoinnin kautta - vai olenko ymmärtänyt jotain väärin

Koulutuspolitiikkaa

Uusi tuntijako on kaikkien nähtävillä. Opettaa pitäisi nyt myös draamaa ja etiikkaa ja valinnaisuutta lisätä, jotta koulussa olisi kivaa.

Melkolailla mielenkiintoinen ehdotus. Kun nykyään PISA-tutkimuksessa ollaan saatu tiedollisesti ja taidollisesti hyviä tuloksia siirrytään lisäämään aineita, jotta koulussa viihdyttäisiin paremmin.

On taitanut komitean jäseniltä jäädä käymästä koulussa viime aikoina sillä uskallan väittää, että etiikka ja draama eivät varmastikaan tule muodostumaan suosituiksi oppiaineiksi koulussa. Ilmaisutaitoa on ollut valinnaisena iät ja ajat, mutta valinnat hyvin pieniä. Onhan näyttelijän ammatti juuri nyt mediaseksikäs, mutta valitettavasti Suomeen ei niitäkään mahdu aivan koulutusmääriä vastaavaa määrää. Etiikka taas minusta pitäisi imeä äidinmaidossa. Jos etiikka otetaan oppiaineeksi siitä tulee meidän nykymuotoisessa jokaista arvoa kumartavassa yhteiskunnassa täydellinen kaaos. Eettiset perusteet, kun ovat eräissä maissa kovasti uskontoon sidonnaisia ja meidän etiikkamme on Kreikan peruja ja jos ollaan ihan rehellisiä, niin olisiko Kreikka nykyisessä jamassa, jos toiminta olisi ollut eettisesti perusteltua...

Pakkoruotsi jäi - no hei kuka oikeasti uskoi, että siihen tai uskonnonopetukseen olisi mitenkään puututtu.

Ovelinta hommassa on kuitenkin se, että valinnaisuus ei ymmärtääkseni ole pakollista, vaan riippuu opetuksen järjestäjästä. Opetusta voidaan edelleenkin järjestää minimituntimäärillä, jolloin tasavertaisuus häviää. Jossain on rahaa jossain ei.

Suomen koulutuspolitiikka muistuttaa vaarallisesti USA:n koulutuspoliittisia ajatuksia 1950-1960 luvuilta. Opettajien ajasta menee yhä suurempi osa turhanpäiväisiin byrokraattisiin lippusiin ja lappusiin ja oppilaan innovaation ajatellaan kasvavan suoraan verrannolisesti viihtymiseen. Opettajile määrättiin tuolloin muutamissa osavaltioissa "opettajalisenssi", joka pitää uusia 5 vuoden välein ja siihen sisältyy velvoite lisäkoulutuksesta omalla kustannuksella. Vain lisenssoidut opettajat voidaan palkata opettajiksi.


Meillä opettaja- nimike haluaan suojeltavaksi, jotta saadaan "valeopettajat" pois kouluista. Keitä nämä valeopettajat muuten ovat? Ovatko he niitä todellisia asiantuntijoita, joilla on suunnattoman paljon tietoa ja kokemusta omalta alaltaan, mutta ei opettajan pedagogisia opintoja? Maisteri ja tohtori ovat molemmat kelpoisia ja päteviä opettamaan yliopistossa opettajiksi valmistuvia, mutta ilman pedagogisia opintoja kumpikaan ei ole kelvollinen opettamaan 1-luokkalaista. Eikö yhtään ihmetytä? Entä vanhojen tutkintomuotojen opettajat. Meillä riittää vielä pitkään opettajia, joiden pätevyydet on hankittu 1970-luvulla ja tutkintorakenteet ovat siitä muuttuneet huomattavasti.

Koko uudistus tulisi maksamaan 330 000 000€ aloittaessa ja kymmeniä miljoonia vuosittain. Mistähän tämä raha tehdään. Nykyjäänkin opettajia lomautetaan. Olisi järjetöntä ensin lomauttaa opettajat ja sitten lisätä opettajakoulutusta ja täydennyskoulutusta ja vaatia kuntia järjestämään lisää oppitunteja, joihin rahat saadaan säästämällä opetuksesta. Loistavaa, taas on keksitty hieno ikiliikkuja.

Huutakaa hep, joiden koulunkäynnin sietämätön ikävyys tuhosi hienon tulevaisuuden. Minusta koulunkäynti oli sietämättömän ikävää ja tylsää siksi, että suurin osa asioista oli liian helppoja. Todelliset haasteet puuttuivat oikeassa vaiheessa. Eikä niitä haasteita saa ollakaan. Jos koulun haasteet tulevat liian suuriksi oppilasta lähdetään tukemaan: kouluavustajalla, jonka tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta oppilaat nopeasti huomaavat, kuka hoitaa heidän välineensä ja tehtävänsä kuntoon. Itse ei tarvitse huolehtia mistään, kun avustaja huolehtii. Jos tämä tai tukiopetuskaan ei auta tehdään psykologiset testit ja HOJKS:ataan oppilas.

HOJKS on mielenkiintoinen juttu, sillä se on kuin etuajo-oikeus lautalle. HOJKS-oppilan vaatimustasoa alennetaan merkittävästi yleensä vielä useammassa kuin yhdessä aineessa. Pyrkiessä II-asteen oppilaitoksiin HOJKS-oppilaat ohittavat tavalliset oppilaat kaikissa valinnoissa sillä valintapaperiin laitetaan vain numerot ja lisätietoihin sana HOJKS. Kone laskee numeroista keskiarvon - keskiarvot laitetaan paremmuusjärjestykseen ja helpotetulla oppiaineksella päästään tavallisten oppilaiden ohi ja tämän kaiken perustelu on se, että näin HOJKS oppilaat ovat tasa-arvoisessa asemassa muita kohtaan eli paremmassa. II-asteen koulussa tulee näille välttämättä vaikeuksia, koska vaatismustaso on niin selväsi muita vähemmän ja joku tavallinen oppilas on lisäksi jäänyt rannalle opilaitoksesta. Tässä syrjäytettiin tasa-arvon nimissä 2 oppilasta ja joku vielä ihmettelee miksi oppilaita syrjäytyy.

Tähänkään epäkohtaan komitea ei puuttunut. Onko siis ymmärrettävä,että toisten kuuluukin olla tasa-arvoisempia kuin toisten. Kaikkein reiluinta olisi se, että HOJKS-oppilaille olisi II-asteella omat kiintiöt. Nämä kuulemma leimaisivat oppilaita. Olkoon sitten niin, sillä leimaamisesta ei ole samanlaista haittaa kuin useamman oppilaan samanaikaisesta syrjäytymisestä.

Summa summarum. Kun halutaan olla poliittisesti korrekteja, todellinen kehitys jää taka-alalle ja poliitikot pääsevät jatkamaan vaalilupauksien antamista ja huolestuneisuuden osoittamista. Sillä harvat asiat ovat yhtä tärkeitä poliitikkojen vaalilupauksissa kuin lapset, koululaiset ja sairaanhoitajat.....eri asia onkin se miten lupauksen kanssa toimitaan.

Koulutuspolitiikkaa

Huh onpa mennyt aikaa viimeisestä pohdiskelusta. Ehkä olisi pitänyt oppia sanomaan topakammin ei, jotta aikaa olisi jäänyt muuhunkin toimintaan.

No kesä on nurkan takana ja koulutusrintamilla kiehuu. On aivan perinteistä, että opiskelijat jännittävät arvosanojaan ja haluaisivat mahdollisimman hyviä arvosanoja suorituksista huolimatta. Perustelut liikkuvat skaalalla "No kun olis kiva", "Minä haluan", "Tahdon päästä hyvään kouluun" ja ylimpänä "Mun on saatava hyvä numero, että mä pääseen kouluun ja muuten mun äiti/iskä valittaa ja sä saat potkut!" väleillä.

Ei siis riitä, että moniammatillinen yhteistyö on jo tehnyt luokalle jättämisestä vaikeampaa kuin eräässä uskonnollisessa kirjassa mainittu kamelin neulansilmän läpi menemisestä, mutta nyt pitäisi vielä saada koulutuspolitiikassakin kaikki periksi vain siksi, että se on kivaa ja minä tahdon.

Jälkimmäinen tietysti nivoutuu OPM:n päätöksiin lopettaa toimittajakoulutus Turun DIAKissa, jatkaa sitä Turun AMKssa ja lopettaa nukketeatteri ja sirkuspuolien tutkinnot. Näyttää siis siltä, että AMK sai jotain karsimalla jotain muuta. Miksi siis suuret tunteet nousivat pintaan, kun nukketeatterilinja ja sirkuslinja lopetettiin? Suurin osa valmistuneistahan jäi opettajiksi juuri kyseisille linjoille?

Siis anteeksi mitä? Aivan koulusta valmistuttiin opettajiksi omaan kouluun tai maakuntien sirkuskoulujen opettajiksi (tosin ilman pedagogisia opintoja). Onnittelen AMK on pystynyt siihen, mitä fyysikot ja muut tiedemiehet ovat yrittäneet vuosisatoja eli keksimään ikiliikkujan.

On toki valitettavaa, että jotain pitää lopettaa, mutta miksi ei juuri näitä. Mitä sitten olisi pitänyt lopettaa? Suomessa on 2 sirkusta, jotka kiertävät kesällä ja enin osa esiintyjistä taitaa olla ulkomaalaisia, joten missä ovat kotimaiset sirkustähdet? Eikö työ maistukkaan? Onko ikävä kulkea ympäri maata hitaassa kolonnassa pystyttää sirkusteltta 3-4 päivän joskus jopa viikon välein, huoltaa välineitä ja huolehtia eläimistä muutaman tunnin päivässä. Alkaa gloria maistua ikävästi raatamiselta ja on varmasti mukavampaa olla sisällä opettamassa voltteja ja kieppejä tai heitellä palloja, kuin tehdä oikeasti fyysisesti hyvin raskasta työtä ja käsi sydämelle - kuka teistä oikeasti ostaisi omiin syntymäpäiviinsä usealla satasella 4,5 minuutin käsinseisonta esityksen?

Kielletään historia

Sana ja käsite rasismi on vähintäänkin mielenkiintoinen, sillä se tuntuu olevan varsinainen jokerikortti mihin tahansa käyttöön.

Nyt Tintin kotimaassa Belgiassa käydään oikeustaistelua siitä, että Kongolainen henkilö kokee tulevansa rasistisesti loukatuksi 1931 julkaistun Tintti Afrikassa sarjakuvakirjan johdosta. Pitääkö koko kirja kieltää vai laittaa siihen varoitus teoksen rasistisuudesta?

Kaikella kunnioituksella, minä en nyt oikein ymmärrä tätä. Miten historian kieltäminen sellaisena, kun se on ollut, auttaisi tässä tilanteessa. Mitä muuta historiasta voidaan julistaa vaaralliseksi sillä perusteella, että kyseisenä aika tapahtuma oli täysin normaali toimintaa, mutta nykyisin se on epäasiallista. Pitääkö noitaoikeudenkäynteihin liittyviin kirjoihin laittaa varoitukset satanismista vai epäinhimillisten kuulustelumenetelmien käytöstä? Voiko joku nykyhenkilö sukututkimuksen tehtyään hakea korvauksia esi-isäänsä kohdistuneesta kidutuksesta Inkvisition jälkeläisiltä, sillä onhan kidutus kansainvälisessä oikeudessa kielletty.

Historiaa on kautta aikain vääristelty ja tapahtumia on peitetty erilaisten poliittisten halujen takia, mutta valjastamalla oikeusistuin määrittelemään mitä 80 vuotta sitten olisi pitänyt tästä päivästä tietää on täysin kohtuutonta.

En kuuna päivänä usko, että kieltämällä tai laitattamalla oikeuden päätöksellä kaikkiin menneisydessä kirjoitettuihin kirjoihin tai muutoin nykykäsitysten mukaisesti arveluttaviin teoksiin varoitukset rasismista tai muusta arveluttavata käytösestä, hyödyttäisiin mitään.
Historian tutkiminen muuttuu, kun "varoituksen" saaneet kirjat ja teokset muuttuvat. Niistä haettu tieto muuttuu ensin epäilyttäväksi ja seuraavassa vaiheessa valheiksi ja lopulta niitä ei enää kukaan tutkija uskalla käyttää leimautumisen pelossa. Historiallinen totuus on siis muutettu oikeudenpäätöksellä valheeksi.

Historiasta kannattaisi ennemminkin oppia jotain, kuin yrittää muuttaa tai kieltää sitä. Kirjat ovat aikansa kuva eikä niitä tulisi vääristellä jälkikäteen - ei ainakaan 80 vuotta jälkikäteen. Niistä pitäisi ennemminkin nauttia ja miettiä mitä parannuksia 80 vuodessa on tapahtunut ja ovatko kaikki muuttuneet asiat todellakin olleet parannuksia.

Koska pitää antaa tehdä virhe

Virheistä oppii sanotaan. Yhtäläisesti sanotaa, että kaikki meistä tekevät virheitä eikä niitä pitäsi pelätä. Improvisaatiossa moka on lahja ja kaikenlisäksi pahuksen hauskaa, mutta entä silloin, kun joku vie asiaa väärään suuntaan kohti epäonnistumista vain siksi että pitää väkisin kiinni vanhasta eikä suostu muuttumaan?

Joskus on välttämätöntä antaa toisen tai toisten tehdä virhe, jolla voi olla suuria vaikutuksia. Se saattaa olla jopa ainoa tapa opettaa välttämätön, mutta mikä on tämä kriittinen kohta?

Aiemmin olisin varmasti puuttunut asiaan ja koittanut perustella asiaa uudelleen ja uudelleen. Tuonut esiin valaisevia näkökantoja ja lopulta polttanut päreeni ja sanonut saman asian vähemmän mairittelevasti, ehkä jopa aavistuksen kärkkäästi, sarkastisesti ja lopulta suoran vi***maisesti.

Nyt päätin kuitenkin valita toisen reitin, enkä enää aio vakuutella muita omasta oikeassa olemisestani. Nyt on se hetki, kun kannattaa antaa tehdä virhe ja sen jälkeen muutos toimitaan tulee kuin itsestään.

Muutenkin ihmetyttää halua pitäytyä tiukasti vanhassa: "Näin on aina tehty ja se on ollut hyvä", "Miksi mitään pitäisi muuttaa, kun vanha tapa on nyvä?" Yleisvastaukseni tälläisiin teeseihin on: "Koska se (toimintatapa) todennäköisesti on nykyään laiton ja ainakin hemmetin tyhmä."

Kehityksen esteenä, ja samalla uuden ajattelun esteenä, vaikuttaisi olevan pelko vanhan jättämisestä tai ymmärräys vanhan toiminnan huonoudesta: "Miksi minä olen voinut toimia noin tyhmästi?" Eikö silloin parannus olisi juuri se, että itse tajuaa tekevänsä liiaksi samoin ja tukeutuvansa vanhaan, kun pitäisi ajatella laajemmin.

Miten ihmeessä kouluissa voidaan 2010 tukeutua kaikessa vielä lyijykynään ja vihkoon ja ryhmätyöt kerätään A3 arkille, johon 2 ryhmän jäsentä piirtää kuvat ja 2 kopioi wikipediasta löytämänsä tekstin, jonka jälkeen tämä turhake laitetaan seinälle?? Missä on sosiaalinen toimintatapa ja toisen työn tai tiedon lähteen kriittiinen tarkastelu keskustelemalla? Miksi samaa työtä ei voisi tehdä vaikka kännykkäkameralla? Miksi huonolla käsialalla kirjoittavalle oppilalle ei anneta mahdollisuutta tehdä koetta tietokoneella?

Annan siis mahdollisuuden tehdä virheitä siksi, että toivon niiden opettavan tekijäänsä ja muuttavan toimintaansa ja ajatteluaan virheen tehtyään.

Vielä kun oikeasti muuttaisivatkin toimintaansa...

Tarve muuttaa vai muuttua

Kun joku asia alkaa mättää päivittäisessä toiminnassa tai rakkaassa harrastuksessa - se harmittaa. Kun joku asia alkaa harmittaa niin pirusti, jotain täytyy tehdä, jotta harmitus häviäisi.

Vanhojen merkillisten tapojen muuttaminen on vaikeaa, etenkin jos ne ovat institutionaalisia, silloin kaikki yritykset niiden muuttamiseksi voidaan tulkita vallanhaluna, joka vaatii vastavoiman eli hyökkäyksen entisen säilyttämiseksi. Hyökkäys on tyhmää, jos sitä katsoo muutosta haluavalta puolelta ja järkevää, jos sitä katsoo muuttumattomuutta puolustavalta taholta.

Tunnistan itsestäni lievän jääräpäisyyden ja tiedän, että kukaan tuttavistani ei tunnista minusta lievää jääräpäisyyttä, vaan käsittämättömään itsepäisyyteen yhdistyneen halun voitaa tilanne tuomalla esille erilaisia inhorealistisia faktoja toisen osapuolen väärässä olemisesta. Myönnän - ärsytettynä olen ärsyttävä ja mikäli joku yrittää hankkia itselleen perusteetonta etua, antamalla käyttööni vääriä, tiedon antajalle edullisia tietoja, olen jopa ilkeän armoton tuodessani esiin ikäviä mielikuvia siitä mihin niiden tietojen käyttö voi johtaa. Silti kuitenkin haluan saada asiat toimimaan oikein, oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti.

Nyt näyttää siltä, että on tullut aika muuttaa muiden ajattelua sen tiedon perusteella mitä olen ympäristöstä pystynyt keräämään. Muutos ei aina ole helppoa, mutta kehitykseen on vain yksi tie - vanhojen toimimattomien käytänteiden kyseenalaistaminen ja niiden korvaaminen toimivilla.
Onko sitä oikeasti muka niin vaikea ymmärtää? Asetetaan tavoite - määritetään strategia tavoitteen saavuttamiseksi - mietitään keinot strategian toteuttamiseksi ja saavutetaan tavoite.

Helppoa kuin hengittäminen.

Kiire

Huppista

Huomasin eilen, olevani erittäin täyden kalenterin tilanteessa ja aiemmin viikolla muistan lukeneeni tiedeartikkelin, jossa käsiteltiin aivojen suhtautumista kiireeseen ja stressiin - aivot mukautuvat ja hyväksyvät lopulta kiireen normaalina olotilana, jolloin kiireettömyys alkaa stressata.

Kalenterini mukaan kiireettömyys alkaa stressata minua joskus heinäkuun alussa ja sitä näyttäisi jatkuvan jonkin aikaa. Sinällään en ole huomannut, että kiireettömyys erityisesti minua stressaisi eikä toisaalta kiirekään. Jos on hommia tehtävänä tehdään hommat, jos ei ole niin relataan - onko se nyt niin vaikeaa?

Ja tästä kiireestä olen erikoisen innostunut. Näyttelijät ovat inostuneita tekemiseen, joten ohjaaminen ei stressaa - vielä - ja elokuvan kuvausaikataulua odota kuin pikkulapsi joulupukkia, joten stressistä ei voi puhua vai onko aivoni jo tottuneet stressiin.

Innostus on ihmeellistä

Innostus tai motivaatio yleensä on ihmeellinen asia. Joskus, kenties liian harvoin, pääsee kokemaan todellisen flown, joka on kummallista kyllä äärettömän rentouttavaa ja palkitsevaa.

Se mikä tekee flowsta mielenkiintoisen on sen antama energisyydentunne, eräänlainen voittamattomuus - kerrankin minä nujerran työn eikä toisin päin. Kuten arvata saattaa nyt olen flowssa, vaikea määritellä kuinka kauan se kestää ja mitkä sen vaikutukset varsinaisen työn tekemiseen ovat mutta, jos harrastus saa aikaan näin tehokkaan työskentelyn monellakin alueella - myös leipätyön valmistelussa - ei sitä ainakaan moittia pidä. Toisaalta huomenna kaikki voi olla jo palannut entiseen.

Miten siis hyödyntää täydellinen flow? Ehkä vain pitää surffata sen mukana ja katsoa kuinka pitkälle aalto riittää. Miksi flow kuitenkin leipätyöstä löytyy niin harvoin? Ehkä syynä on urautuminen tai innovaatioiden mahdottomuus. Flow nimittäin on selvästi kiinni innovaatiossa. Innovaatiot tuovat innostusta, joka tuo keveän fiiliksen ennen niin raskaaseen perustyöhön. Innovaatioita ei kuitenkaan voi pakottaa, mutta niitä voi mahdollistaa. Resurssien leikkaukset eivät varmasti ole parhaita motivaatiotekijöitä, joten tulemme resurssien kohdistamiseen.
Resursseja pitää siis kohdistaa niin, että ne mahdollistavat innovaatiot, jotka johtavat lopulta flowhun (kamalan vaikea vierastermi taivutettavaksi), joka parantaa tuottavuutta. Olisiko se lopulta noin helppoa?

No onhan tässä, flown harjalla surffatessa aikaa pohtia sitten tätäkin.

Minä haluan

Ja sinun velvollisuutesi on saada haluni toteutumaan.

Siltä alkaa taas tuntumaan, kun kevät lähestyy ja oppilaitoksista ja kouluista valmistutaan ja haetaan seuraaviin oppilaitoksiin ja kouluihin tai töihin. Omat toiveet saattavat oppilailla kohdata pienen tai isommankin kolauksen, kun huomataan, että työnteon ja opiskelun sijaan on tekstailtu ja pidetty hauskaa.

"Se on sun syy, kun mä en pääse xx tai yy kouluun", jota luonnollisesti seuraa huoltajan yhteydenotto ja kertomus siitä, kuinka merkillisen heikosti opetusta on hoidettu ainakin viimeinen vuosi tai pari viimeistä ja opettajan olisi pitänyt olla vallan toinen ja ainoa syy unelmien romahtamiselle on opettaja.

Hyvin mielenkiintoista, koska samalla poissaoloja voi erilaisten perhelomien tai urheilumatkojen takia olla jopa viikkoja ja koulun tai oppilaitoksen kyseenalaistaessa possaolon huoltaja pitää poissaoloa ehdottomasti koulua tärkeämpänä.

Kotitehtävien tekemättömyys johtuu yleensä huonosta opetuksesta ja toisinaan hankalista harjoitusajoista eikä juuri koskaan oppilaan laiskuudesta. Tarjottuun tukiopetukseen ei voida tulla, koska se yleensä järjestetään oppituntien ulkopuolella ja silloin on, ellei harjoituksia, niin ainakin parturi/kampaaja ja sitähän ei voi siirtää.

Mutta kaikkein eniten ihmetyttää se, että oppimisen mahdollistamisesta luokallejäämisen kautta on tehty hirvittävä peikko. Jos oppilas jää luokalleen se tarkoittaa sitä, että hänestä oikeasti välitetään, koska näin hän oikeasti saa toisen mahdollisuuden oppimiseen. Jos oppilas, anteeksi, kun oppilas siirretään erittäin vajavaisin tiedoin seuraavalle luokalle, jossa oppimisen pitäisi mennä eteenpäin, mistä ihmeestä kesällä löytyvät ne taidot, jolla opitussa olevat aukot kurotaan kiinni ja oppimisessa pärjätään? Ei mistään.

Minäkin haluan.

Minä haluan, että ne oppilaat, joille oppiminen tuottaa vaikeuksia, saavat toisen mahdollisuuden jäämällä luokalleen ja kertaamalla tarvittavat asiat.

Minä haluan, että ne muiden ammattialojenverkostot, jotka nyt puhuvat "puhtaasta pöydästä", antavat opettajien päättää opetuksesta ja siihen liittyvistä tekijöistä tai tulevat sitten oikeasti tunnille näyttämään kuinka homma paremmin hoidetaan - ai niin pätevyys opetettavista aineista puuttuu jaa, jaa, no ei se sitten onnistu - harmi.

Opetusministeri halusi kouluihin kovempaa kuria ja toivoi yhteistyöhön myös huoltajia. Niinpä.
Jos oletetaan, että yksittäisellä aineenopettajalla on yläkoulussa 3 kurssia vuodessa eli 3 kertaa 38 tuntia, opettaja näkee oppilasta tunneillaan 114 tuntia vuodessa edellyttäen, että oppilas ei ole kertaakaan poissa. Kun vuodessa tunteja on kuitenkin 8760, niin opettajalla on opetuskontakti oppilaaseen 1,3% ajasta. Ei siinä ihmeitä ehdi tehdä.

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että opetusministeri on herännyt asiaan, joka on ollut opettajien tiedossa jo vuosia. Koulujen ilmapiiri on tuntuvasti heikentynyt ja häiriöt lisääntyneet. Peruskoulun perusoppilas, peruskiltti pojankoltiainen tai tyttö on kokonaan unohtunut, kun tärkeimmäksi ohjenuoraksi otettiin kouluviihtyvyys ja häiriökeskeisten oppilaiden ymmärtäminen eikä oppiminen ja sen mahdollistaminen kurinpidollisilla toimilla.

Kouluihin koitetaan tunkea hinnalla millä hyvänsä lisää avustajia, kuraattoreita, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja viimeisipmänä perhetyöntekijöitä. Oppilas viettää yläkoulussa aikaa 1140 tuntia lukuvuodessa, joka on 13% vuodesta, miksi koulussa oppimisesta pitäisi uhrata aikaa muulle. Varsinkin, kun kaikki tutkimustulokset ohjaavat tekemään sijoituksen varhaiskasvatukseen, jolloin toimille saataisiin paras tuotto.

Tämä on nähty, mitäs jos kokeiltaisiin jotain muuta. Koulussa opetetaan, tukitoimet keskitetään varhaiskasvatukseen ja luokalle jääminen nähdään loistavana mahdollisuutena ja kaikki muu erityinen toiminta keskitetään kouluajan ulkopuolelle - annetaan koulun olla oppimista varten.

Jonkun toisen syy

Kun katolta lunta pudottamaan mennyt henkilö putoaa, syytetään asuntoministeriä.

Kun minkkitarhoilla tapahtuu rikkomuksia, syytetään maa- ja metsätalousministeriä.

Kun VR eikä ratahallintokeskus saa junia liikkumaan ajallaan, syytetään liikenneministeriä.

Kun murhaaja vetää laittoman aseen liipaisimesta, syytetään sisäministeriä.

Yhteistä kaikissa tapauksissa on se, että ministeri puolustautuu ensin lehdistölle annettavalla lausunnolla ja heti seuraavaksi joku toimittaja vihjaa jotain lain säätämisestä ministerin eron vaihtoehtona ja kuinka ollakaan pikavauhtia esitetään laki, jota todennäköisesti kukaan ei pysty aukottomasti valvomaan, rangaistusta ei varsinaisesti ole säädetty ja josta normaalit maalaisjärkeä käyttävät ihmiset lopulta tulevat kärsimään.

Yhteistä on myöskin se, että ministeri ei pysty millään toiminnallaan muuttamaan mitään tapahtunutta toiseksi tai estämään epämiellyttävän asian tapahtumista eikä kukaan muukaan ulkopuolinen.

Tärkeää onkin siis se, että on joku muu, jota syyttää. "Ei se ollut minun syy, että..."
lamppu putosi, maitolasi kaatui, ikkuna meni rikki. No kenen sitten?

Hannu Lauerma, suuri idolini, on todennut - sekä haastattelussa, että kirjallisessa muodossa - häpeän tunteen olevan ihmiselle äärimmäisen tärkeä, sillä se ohjaa hyväksyttävään yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen. Häpeän tunteen puuttuminen, Lauerma sanoo, voi johtaa mitä vastenmielisimpiin tekoihin. Minä lisäisin tähän vielä typeriin ja tyhmiin tekoihin.

Mitä muutakaan kuin tyhmyyttä on liukkaalle katolle kiipeäminen ilman turvavarusteita - luonnonvalintaako?

Ehkä olisi tullut jo aika tuntea häpeää tyhmistä ja typeristä teoista ilman, että jälkeenpäin tarvitaan kuukausien tai vuositen terapiaa. Mytoloogit ja kuramoottorit, jotka ovat tehneet tunteista luvanvaraisia, trauman jälkeen joku mytoloogi voi hempeällä äänellä näennäistä sympatiaa ja empatiaa kuvastaen antaa luvan suruun, kiukkuun tms., ovat tehneet suuren virheeen. Ei! Kaikki tunteet, myös viha, ovat kaikkien ihmisten perusoikeuksia, kellään ei ole asemaa eikä oikeutta erikseen oikeuttaa niitä. Se olisi täysin vastuutonta vallankäyttöä.

Duudsonit eivät tunne häpeää teoistaan ja näin ollen varoittavat muita siitä, että vastaavien temppujen tekeminen on vaarallista. Missä muuten on TV-yhtiön vastuu, jos joku kuitenkin kokeilee temppuja ja loukkaantuu. Miksi syy silloin olisi yksilössä?

Ehkei syy ole kenessäkään koskaan, sillä sehän oli jonkun toisen syy.

Lunta tulvillaan noin keskimäärin

Suomessa on näköjään talvella lunta ja se on yllättänyt yllättävän usean suomalaisen, mutta miksi?

Suomesta on tullut jo vaarallisen pitkälle otsikkojen maa ja samalla on normitettu normaalius mukavasta vaihtelusta määrääväksi standardiksi. Yhä useammin lehdet kalastelevat otsikoilla, jossa uutisointi perustuu pitkäaikaisesta keskiarvosta poikkeamiseen.

Voi helevetti sentään. Säätiloissa kyseinen pitkäaikainen keskiarvo määritellään uudelleen 30-vuoden välein ja missään muualla ei virallista pitkäaikaista keskiarvoa edes ole.

Kun minä olin lapsi, käytin omaa keskiarvoa siitä, päästäänkö ulkojäälle luistelemaan ennen vai jälkeen koulun joululoman alkamisen. Eräänä vuonna, joka vuosilukua kieltäydyn mainitsemasta, kentälle päästiin jo itsenäisyyspäivän jälkeen ja se oli huikeaa. Opiskeluajalta muistan pari talvea, jolloin Aurajoen jäälle pääsi kävelemään ja vastaavasti yhden talven, jolloin Jyväskylässä linja-autot olivat lirissä tammikuun suojakeleissä. Nykyisin nämä olisivat kamalia asioita, koska meille pakkosyötetään uskontoa nimeltään keskiarvo.

Matematiikan opettajana minua häiritsee muutenkin käsite keskiarvo. Sillä, kun yksikseen ei tee juurikaan koskaan yhtään mitään. Useammat vitsit sen sijaan korostavat sen käyttökelvottomuutta; metsällä ollessaan yksi metsästäjä ampu sorsaa kauaksi taakse ja toinen kauaksi eteen, jolloin kolmas pääsi iloissaan huutamaan: Keskimäärin me saatiin se!

Jos kaikki keskiarvoistetaan tullaan tehottomuuden ongelmaan. Kun kaikki lähtevät keskiarvosta ja vain siihen verrataan, ei kukaan voi muuttaa toimintaa, koska silloin karataan kauemmas keskiarvosta. Jos taas joudutaan kauemmas keskiarvosta, joutuvat poliitikot oikeasti tekemään priorisointipäätöksiä ja perehtymään taustatietoihin ja tekemään päätöksiä eli joutuvat alueelle, jossa kukaan poliitikko ei halua olla.

Keskiarvoon pitäisi tietoa välittääkseen aina liittää mediaani eli keskimmäinen arvo, keskihajonta, varianssi ja 1. ja 2. sekä 9. ja 10. desiili, jotta voitaisiin tilastoihin perustuen tehdä edes jotain päätelmiä, mutta nyt tullaankin kaikkein vaikeimpaa asiaan - väitän, että useimmat päättäjistä eivät tiedä mikä on desiili.

Kuntatalouteen tuodaan lisää matemaattisia malleja, jotka perustuvat tilastoihin ja niiden tunnuslukuihin, mutta miten niiden perusteella voidaan tehdä päätöksiä, jos ei ymmärretä käsitteitä.

Loppuun vielä hieman keskimääräistä miettimistä, sillä keskiarvon perusteella:

Turussa pitäisi olla 1.3. ylimmillään -1 aste, alimmillaan -6 ja lunta pitäisi olla 25 cm.

16.3. pitäisi olla ylimmillään +2 astetta, alimmillaan -4 ja lunta edelleenkin 25 cm.

Suomessa uudet autot ovat 24% EU:n keskiarvoa kalliimpia, mutta 28% mediaania kalliimpia.

Varsinais-Suomen luottamusindikattori on alempi, kuin koko maan keskiarvon, mutta kymmenyksen parempi kuin mediaani.

Kenen päässä se rivous asuu?

Useampikin meistä lienee törmännyt "poliittiseen korrektiuuteen", jonka käännös voisi olla vaikka mielisteleminen, sillä sitä se minusta on.

En jaksa ymmärtää miksi minun pitää aina miellyttää muita ja minun pitää aina ottaa muut huomioon. Työpaikkojan ilmapiirin kannalta siitä on pitkässä juoksussa haittaa, kun kiltit väsyvät tekemään muiden työt.

Konditionaalin käyttäminen pyynnössä on minusta silkkaa piilotettua vallankäyttöä: "Haluaisitko autaa minua tässä?" on kysymys ja siihen on oikeus vastata "Ei, en halua" Eikä sitä tarvitse perustella mitenkään. Mutta tämän seurauksena kysyjä yleensä suuttuu.

Miksi hänellä ylipäänsä olisi oikeus suuttua? Siksikö, että kysymys oli kohtelias, eikä kohteliaaseen kysymykseen voi vastata kieltäväst? Jos konditionaaliin ei voi vastata kuin myöntävästi, saavat ilmaisut: "Mentäiskö paneen?" tai "Haluaistko tulla sänkyyn mun kanssa?" mielenkiintoisia ajatuksia liikkeelle.

Jos henkilö näkee, että teen jotakin omaa työtäni, luulisi tämän ymmärtävän, että oma työni on ihan yhtä tärkeää kuin hänen auttamisensa. Jos hän taas ei osaa tehdä työtään ja minun pitäisi keskeyttää oma tekemiseni opastaakseni häntä, ei se silti tarkoita, että minä tekisin työn hänen puolestaan, vaan opetaan häntä selviytymään omasta työstään, MUTTA VASTA KUN SE ON JÄRKEVÄÄ OMAN TYÖNI TEKEMISEN SUHTEEN. Muussa tapauksessa kysymyksessä on vain puhdas ja peittelemätön vallankäyttö ja passivisuuteen piilotettu aggressiivisuus. On muuten kokemukseni perustella yleisin naisten käyttämä työpaikkakiusaamisen muoto.

Samoin ihmetyttää sanojen pakonomainen rivoksi tulkinta. Johtimissa on kautta aikojen puhuttu koiras- ja naarasliittimistä ilman, että niihin on liitetty mitään seksuaalista latausta. Aivan viimeaikoina työpaikoille on kuitenkin pesiytynyt ryhmä ihmisiä, joiden tarkoituksena tuntuu olevan vain sanojen merkillisten piilomerkitysten tuominen esille, ja niistä valittaminen. Enää ei voi opettaa käyttämällä liittimien "koiras - naaras- nimityksiä", koska joku kokee ne loukkaaviksi - harmi vaan, että korvaavia nimityksiä ei ole.

Jossain sentään vielä järki voittaa Yorkshiren Castlefordissa eräs alikulkusilta oli vuosikymmeniä tunnettu nimellä "Tickle Cock" Paikalla alettiin kuitenkin kuvata TV-sarjaa ja nimi haluttiin vaihtaa polittisesti korrektisti muotoon "Tittle Cott". Asukasyhdistys kuitenkin puuttui asiaan. Vie asian oikeuteen asti ja voitti kantansa!!

Hurraa terveelle maalaisjärjelle. Kuka siis olikaan oikeasti se, joka rivosti ajattelee?

Olisi jo korkea aika miettiä kuka sen tulkinnan puheesta tekee. Puhuja vai kuulija ja tarvitseeko kuulijan aina etsiä puheesta jotain mitä siellä ei ole.

Kommunikaation legalisaatio vie meiltä liian paljon arvokasta mukanaan sananvapaudesta alkaen ja sananvapaus on minusta jotain, jota kannattaa puolustaa.

Yorkshiren Castlefordissa

Tää ei vaan toimi

Katsoin tänään opettaja TV:tä ja lamaannuin.

Ohjelmassa yksi innokas opettaja silmät fanaattisuudesta loistaen kertoi jaetusta opettajuudesta ja siitä, kuinka hänen luokassaan tehtiin onnellista tiimityötä.

Tiimissä oli 24 tavallista oppilasta ja 7 integroitua erityisoppilasta yksi opettaja ja 4 avustajaa!!!! Siis 4 avustajaa !!! 31 lasta ja 5 aikuista ja meillä on iloinen tiimi?!?!?

Ei ihme, että meillä kouluissa ryhmät kasvaa, jos 31 lasta vaatii 5 aikuista ja mikä hemmetin tiimi se on, kun paikalla on 1 opettaja ja 4 avustajaa. Minä käsitän tiimin hiukan eri tavalla kuin kyseinen opettaja.

Tiimi kuuluu älykkääseen itseohjautuvaan organisaatioon, jossa saman profession, tässä tapauksessa opettajaprofession, omaavat henkilöt muodostavat tiimin, jossa voivat jakaa osaamistaan tai eri professioiden, kuten leikkausryhmän, jäsenet muodostavat yhdessä toimivan kokonaisuuden siten, että jokainen vastaa tarkasti omasta tontistaan, mutta ei pyri toisten alueelle.

Pääluottamusmiehenä selässäni menee väristyksiä siitä, että opettaja antaa avustajien hoitaa pienryhmiä ja opastaa heitä opettamisessa huomatkaa ei opettaa vaan opastaa. Opettaja siis jakaa ryhmät ja antaa heille jotain opetusta ja sitten oppilaat menevät avustajan kanssa pienryhmään ja kuka onkaa sitten se, joka opettaa - avustaja!. Niin se vaan kuulkaa on silloin avustaja opettaa ilman koulutusta - mutta mehän tehdäänkin iloista tiimityötä.

Minä itse isänä haluan, että lastani opettaa opettaja, jolla on koulutus asiaan. Aivan kuten haluan, että leikkauksen suorittaa kirurgi eikä dermatologi tai välinehoitaja.

Leikkaamalla koulusta 2 avustajaa saataisiin 1,5 opettajaa ja pienemmät ryhmät. Juuri kun valtiovalta kannustaa ryhmien pienentämiseen rahallisesti, opettajat haluavat taas pelastaa maailman ja ottaa kaikki kukat kukkimaan samaan laatikkoon.

20 vuoden kokemuksella voin surullisesti todeta, että kuraattoreiden ja psykologien määrää kuvaavat käyrät yhdistettynä suureneviin ja alati vaihtuviin ryhmiin korreloivat loistavasti syrjäytyneiden nuorten määrän kanssa.

Peruskoulu siis osaa syrjäyttää. Mitä siis tehdään?

Lisätään viihtyvyyttä lisäämällä valinnaisuutta. Integroidaan oppimisvaikeuksista kärsivät suuriin ryhmiin ja tarjotaan avuksi avustajaa, kun apu löytyisi pienemmistä pysyvistä ryhmistä ja osaavista opettajista, joita ei voida palkata, kun pitää löytää rahaa avustajille ja kuraattoreille ja psykologeille.

Tämä ei vaan toimi näin, mutta minkäs teet. Suomi on yhden totuuden maa ja nyt virallinen totuus on integroinnissa ja inkluusiossa.

Oikeasti minä haluaisin jo derivoida

Rakentavaa kritiikkiä rakentamassa

Miten ihmeessä annetaan rakentavaa kritiikkiä?

Olen yrittänyt useammlla kuin monella tavalla, mutta toimivaa tapaa ei juurikaan ole löytynyt.

Kriittisyys on kuitenkin kaiken tiedon omaksumisen elinehto ja oppimisen tärkein tekijä motivaation kanssa. Ilman lähdekritiikkiä kuka tahansa voi väittää kenen tahansa sanoneen mitä tahansa.

Olen - hmmm - sanoisinko melko monisanainen ja napakka sanomisissani. Myönnän antavani melko suoraa kritiikkiä asiasta ja vain harvoin ja hyvin valituille henkilöille henkilöstä.

Ja nyt kukaan ei enää usko minua. Miksi ei?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset ovat rakastuneet liiaksi omaan tekemiseensä. "Minähän tiedän mitä minä teen. Älä sinä tule minua neuvomaan, kun et asiasta mitään tiedä."

Ongelma vaan on vain se, että kehittyäkseen ja muuttuakseen pitää olla valmis kehittymään ja muuttumaan. Tämä vaatii asioiden uudelleen ajattelua.

No minusta ajatteleminen ylipäänsä olisi kehitystä.

Usein kuulen fraasin: "Ethän sinä voi sanoa noin!" Ilmeisesti voin, koska jo niin sanoin. Fraasi kuitenkin kuvastaa toisen osapuolen valtavan defensiivistiä asennetta omaan tekemiseen ja siihen, että maantavan mukaisesti on olemassa vain yksi totuus - minun.

Ajatellaan hetki minulle rakasta teatteria.

Jos en jostain pidä katsomassani esityksessä, luulisi taiteilijoiden ottavan mielellään vastaan omastaan poikkeavan käsityksen, mutta taitaakin olla juuri päinvastoin. On aivan valtava kynnys mennä sanomaan toiselle teatteria palavasydämisesti harrastavalle, että tekemässäsi hahmossa tai ohjauksessa oli jotain vikaa eikä se miellyttänyt minua hiukkaakaan. Aivan hirvittävän helposti kommentista saa vastaansa hyökkäyksen - onhan se paras puolustus, mutta silti - eti sinäkään olisi tehnty tätä paremmin tai ei se sinunkaan roolisi viime kerralla mikään ihmeellinen ollut.

Mutta kun kysymys ei ole siitä, että olisin arvostellut henkilö suoraan vaan hänen hahmoaan ja näkemyksemme hahmon takana olleesta viitekehyksestä erosivat. Onko se siis jotenkin huono, että on erilainen näkemys.

Ajatelkaapa kuinka ihanaa olisi, jos olisi vaan yksi hyväksytty näkemys ja joku ulkopuolinen taho vielä valvoisi tätä yhtä sallittua näkemystä ja tämän yhden näkemyksen kritisoijia rangaistaisiin kuten Kiinassa, Neuvostoliitossa, Kuubassa, DDR:ssä,... Että olisi ihanaa eikö?

Miksi ihmeessä ihmiset eivät ymmärrä sitä, että tekemällä yhteistyötä varsinkin pienet toimijat, lähes alalla kuin alalla, saisivat toisiltaa tietoa ja mahdollisuuksia toimintojensa kehittämiseen. Jos yksi ei ehdi tuottamaan palvelua, hän voi silti tietää toimijan, jolla aikaa palvelun tuottamiseen olisi. Eikö silloin olisikin hyvää palvelua antaa tämän toisen toimijan yhteystiedot, jotta saataisiin yksi tyytyväinen asiakas lisää? Valitettavan usein tietoa ei anneta, vaan yritetään tehdä itse - ei onnistuta - saadaan vähemmän rakentavaa kritiikkiä ja mennään kotiin potkaisemaan kissaa (siis vain kuvainnollisesti).

Mitä tarkoitat? Miksi koit noin? Voitko tarkentaa? Ovat erinomaisia kysymyksiä, kun yritetään saada selville mistä negatiivinen kritiikki johtuu. Vain ottamalla selvää kritiikin antajan reunaehdoista on mahdollista ymmärtää toimintaan kohdistettu kritiikki.

Pahinta olisi täydellinen kritiikittömyys. Kritiikin väkivaltaisesta tukahduttamisesta on historiassa lukuisia esimerkkejä. Nykyään kritiikkiä uhkaa - niin nimenomaan uhkaa - yhtälailla suhtautuminen kritiikkiin - et voi sanoa minulle noin, tein vain parhaani - ja kritiikin antamisen helppous anonyymisti ja perustelematta.

Eiköhän lähdetä kritisoimaan ja HEI- ollaan sitten rakentavia

Kunhan nyt vaan pohdin

Autossa on aikaa ajatella kaikenlaista mm. vanhoja sananlaskuja ja niiden merkityksiä tai soveltamista nykypäivään.

Jos tyhmä vaiti ois hänet hiljaiseksi viisaaksi laskettaisiin. Tuntuu jotenkin kääntyneen vallan toisinpäin.

Se, joka pitää eniten ääntä tai vaati eniten tai muuten vaan saa aikaan kohtauksen kuten Mel Brooksin elokuvassa Kevät koittaa Hitlerille. Samalla yleensä vaaditaan tasa-arvoa, tasapuolista kohtelua tai vähintään itselleen kohdistuvaa muita suurempaa oikeudenmukaisuutta.

Viisas vaikenee tyhjän haukkujalle ja Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Viisas siis pitää suunsa kiinni ja antaa muiden (tyhmien vai typerien) hoitaa puhumisen. Puhumisella pystytään vaikuttamaan päätöksentekoon, joten päätöksenteosta vastaavat saavat siis enemmän tietoa muilta kuin vaienneilta viisailta.

Ei hyvältä tunnu.

Mitähän Winston Churchill nyt toteaisi, jo aiemmin lausui unohtumattomasti:
Vahvin perustelu demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertöäänestäjän kanssa.

Näyttää siis olevan mahdollista, että edustuksellinen demokratia, jossa puolueen johto tai vain johtaja todellisuudessa määrää poliittisen linjan (oligargia+demokratia?) tuottaisi idiobelikratian (kovimpaa huutavan vallan)?

Kyllä tämä hiljaiseksi vetääkin...

Harrastan työtäni vai onko työni harrastukseni

Pistää miettimään - eikö?

Varsinkin kun asiaa alkaa pohtia harrastuksen näkökulmasta ja siitä mikä on ammattinimikkeen ja sanan työ merkitys.

Yleensähän työ merkitsee ihmisille toimeentuloa, työtovereita ja kinastelua työpaikoilla joskus jopa mukavia pikkujouluja, mutta pääasiassa se tuottaa useimmille ihmisille hyväksynnän ja hyödyllisyyden tunteen ja nimenomaan toimeentulon.

Entä harrastus?- Niin harrastus.

Ennen se oli tapa rentoutua ja päästä irti työelämästä ja harrastusten avulla hankittiin sitä virkistystä, jota tarvittiin työssäjaksamiseksi ja työstä pitämiseksi ja työstä saatavan toimeentulon varmistamiseksi.

Nykyään voit tehdä harrastuksestasi työn. Hankkia ammatin harrastukseesi perustuen ja sitten ilmeisesti hankkia uudet harrastukset.

Miksi ihmeessä minä ihmettelen tätä? Miksi minä en näe edes tervettä anarkiaa ja oivaltavaa kyseenalaistamista siinä, että mistä tahansa harrastuksesta voi nykyään tehdä työn itselleen.
Minä, joka vaadin kyseenalaistamista ja tervettä anarkiaa kaiken valtaavan ymmärrysmössön keskelle en osaa ajatella harrastusta työnä.

Kaikkeen tähän ajatteluun minut johti OPH, joka EU-rahoilla aloitti projektin kouluviihtyvyyden lisäämiseksi - lähetetään joitakin oppilaita sirkuskouluun, jotta nämä voivat opettaa toisilleen välitunneilla jonkkaamista keiloilla, palloilla, liinoilla, renkailla, jne, jne ja joku voi saada tästä kipinän vaikka ammatin hankkimiseen.

Anteeksi mitä? Siis ammatin hankkimiseen. Siis todellakin ammatin hankkimiseen!!!!

Kuten Rauttis toteaan Luokan Vihollisessa "Sä olet niin vitun tyhmä, ettet sä edes tajuu. Kun nyt joku opettais sut vittu edes lukeen ja kirjottaan ensin. Mutta kun sä olet niin vitun tyhmä, ettet sä tajuu!"

OK Myönnän. Nyt minä olen tyhmä, mutta en vaan mitenkään voi ymmärtää miten ihmeessä yhteiskuntaa voi hyödyttää se, että meillä on oikeasti varaa ensin pistää pystyyn sirkuskoulu, jossa annetaan 4-6 vuoden perusopintoja sirkustaiteista ja siihen päälle syventävät sirkusopinnot toiset 4-6 vuotta, jotta oppilas voi sitten mennä opiskelemaan jongleerausta tai trapetsitaidetta AMK:n, josta valmistuu jonglööriksi tai trapetsitaiteilijaksi, jotta pääsee opettajaksi sirkuskouluun.

Syy suureen kriittisyyteeni on se, että arvostan hyvin paljon valmiuksia, joita esittävästä taiteesta voi saada ja mitä se voi parhaimmassa tapauksessa antaa vaikka työyhteisöille, mutta ongelma tulee siitä, että alalle valmistuu aivan liikaa ihmisiä, joista ei voi tulla kuin alan opettajia, sillä muita markkinoita ei todellisuudessa ole olemassa ja nämä opettajat opettavat uusia innostuneita alalle, jolla ei ole markkinoita. Valmistuneet joutuvat työllistämään itse itsensä, sillä en nyt äkkiseltään muista nähneeni työpaikkailmoitusta, jossa haettaisiin esim. trapetsitaiteilijaa.

Hoitoalalla tulee olemaan pulaa tekijöistä, mutta hoitoalalla on se ikävä työn maku. Se ei ole harrastus, mutta siellä olisi paikkoja ja sitten voisi harrastaa raskaan hoitotyön rinalla vaikka jonkkausta ja trapetsilla olemista ja vaikka siitä ammentaa jotain uutta varsinaiseen työhönsä, mutta kun se ei ole harrastus.

Olisiko sittenkin kannattavampaa pitää harrastus harrastuksena ja ohjata nuoria aloille, joissa työllistyminen olisi edes jonkin verran vähemmän keikkaluonteista kuin sirkustaiteissa.
Voi vaan olla vaikeaa, kun kymmeniä vuosia ihmiset ovat pitäneet oikeutenaan tehdä sitä, mikä tuntuu mukavalta ja hyvältä.

Tärkeintä on ollut viihtyvyys ei tuottavuus.

Vaikuttaa ikävästi ajatukselta: Minulla on oikeuksia muilla vaan velvollisuuksia.

Minä siis olen konservatiivi, kun haluan edelleen pitää työn työnä ja harrastuksen harrastuksena.

Pitäisiköhän ryhtyä anarkistiksi ja ryhtyä harrastamaan työtä

Minulla on tärkeämpi kiire

Kyllä kaikilla varmasti on kiire, mutta monet selvästi ajattelevat: "mulla on tärkeempi kiire".

Miten kiire voi olla tärkeämpi? Liittyykö tämä kiireyden käsitys jotenkin tärkeisiin ihmisiin vai vain johinkin itseään tärkeänä pitäviin ihmisiin vai vain tärkeämpänä itseään pitäviin yksittäisiin henkilöihin.

Myönnän, että saatan joskus olla ilmaisultani hyvinkin äänekäs ja värikäs, mutta minulla ei ole tärkeämpää kiirettä. Voin joskus jopa tarkoituksella olla huomaamatta jonkun etuilua, koska tällä selvästikin on tärkeämpi kiire, mutta tuskin maltan olla sitä ääneen kommentoimatta.

Kiireestä olen jotain oppinut: olen oppinut mm. sen, että mitä hienompi täti, sitä tärkeämpi kiire, etenkin kaupassa ja varsinkin silloin, kun pääsee etuilemaan nuorta, mielellään teiniä, jolle vielä oman asian hoidettuaan voi tiuskia ja moittia tätä huonosta käytöksestä, kun nuori ei heti tajunnut antaa tädin asioida ensin. Senkin olen oppinut, että sedillä on tätejä selvästi harvemmin tärkeä kiire.

Aamulla on aina kiire ja aamuisen kiireen syy on aina jossain toisessa - ei ikinä itsessä eli siinä, että rehelisesti myöntäsi lähteneensä liikkeelle liian myöhään. Lapsihan on aina hyvä syypää aikuisen myöhästymiseen, koska kaikilla lapsellisilla henkilöillä on sama tuntemus kadonneista tai vaihdettavista sukista tai kengistä. Miten vanhempi voisikaan päättää, että lapsi laittaa siniset sukat ja vihreät kengät, vaikka lapsi itse haluaa lähteä ilman kenkiä keltaisissa sukissa - ties millaisen trauman lapsi siitä saisikaan.

Mutta tänään tärkeämpi kiire sai kokonaan uuden merkityksen, koska olin itse ajoissa paikalla. Opinpahan samalla sen, ettei pidä olla ajoissa paikalla, koska silloin jonkun muun toiminta on minun syyni. Jos taas olen myöhässä, voin syyttää jotain muuta myöhässä olemisesta, vaikka itse on käyttäynytnyt huonosti olemalla myöhässä, mutta kun se on jonun muun syy - hienoa!

Olin nimittäin tänään ajoissa työpaikkani parkkipaikalla, jossa oli yllättäen ruuhkaa ja joku vierailija oli jättänyt käynnissä olevan autonsa omalle paikalleni - jep minun syy, mitäs sain sen paikan.

Minun syy sekin, että oletin vierailijan tulevan käynnissä olevaan autoon nopeasti.

Minun syy sekin, että oletin taakseni jääneen auton ohittavan minut, koska siitä varmasti olisi mahtunut siihenkin suuntaan, kun vastaan ohitseni oli jo tullut 2 autoa.

Minun syy sekin, että takanani olleista autoista ilmeisesti vain pakki puuttui, koska autoja ei voinut ajaa toisesta ulosmenosta. Se on kyllä yksisuuntainen, mutta viimeksi kun asiasta huomautin sekin oli minun syy, joten mitäs väliä sillä suunnalla on, jos on tarpeeksi tärkeä kiire.

Minun syy sekin, että nyt odotin kaikessa rauhassa enkä sanonut väärin pysäköineelle kuskille mitään.

Aiemmin minun syy oli sekin, että menin sanomaan paikalleni pysäköineelle henkilöttärelle, hänen pysäköineen väärin paikalleni.

Syyllistymättä mitenkään sukupuoliseen profilointiin, niin minun syy sekin, että kaikissa takana olleissa autoissa oli kuskina nainen ja kaikki kyllä osoittivat, että syy todellakin oli minussa, kun heillä kaikilla oli tärkeämpi kiire. Tuli jotenkin vaan mieleen, että joskus aiemmin, viidensien vihreiden jälkeen, huomautettuani eräälle naiskuskille etenemisestä erittäin kohteliaasti, sain huomata, että minun syy, kun minulla oli niin kova kiire ja liikenteessä tärkeintä on turvallisuus eikä se millä vihreillä risteys ylitetään.

Tänään siis odotin aivan rauhassa 4 min 50 s - katsoin kelloa tarkoituksella - mutta se oli minun syy, kun minulla ei ollutkaan se tärkein kiire. Ehdin muuten silti ajoissa töihini.

Asia vai ohari

Eilinen päivä oli taas yksi niistä päivistä, jolloin ei voinut kuin ihmetellä.

Ihmetellä ihmisten hirvittävää halua lyödä päätänsä vapaaehtoisesti kovaan seinään.

Ihmetellä ihmisten halua taistella tuulimyllyjä vastaan.

Ihmetellä ihmisten tahtoa käyttää tilanteessa kuin tilanteessa ylästatusta silloinkin, kun jo on menettänyt mahdollisuuden siihen.

Ihmetellä kuinka lujasti ihmiset haluavat sulkea silmänsä reaalimaailmasta ja haluavat tukeutua idiotismeihin vain pönkittääkseen omaa egoaan.

Jaska Jokunen olisi todennut "Voi hyvä tavaton"

Mutta on ilmeisesti huomattavasti kehittävämpää antaa ihmisten tehdä kaikki edellä mainittu ja antaa sitten heidän itsensä huomata, että olivat väärässä ja joutuvat kuitenkin muokkaamaan käsityksiään ja toimintatapojaan. Kehittävämpää kyllä, mutta aivan helvetin hidasta ja työlästä
ja aivan liian monen henkilön hermoja kiristävää.

Joillakin ihmisillä on kyky olla näkemättä yhtään suurempaa kokonaisuutta, saatika laajempaa ja pidempiaikaista vaikutusta työyhteisöön, toimintojen järjestelemiseen, toimintojen laatuun tai kustannuksiin. Tärkeää näyttäisi olevan oma status ja sen muuttumattomuus.

Status niin. Mitä enemmän väärässä henkilö on, sitä turhanpäiväisemmät asiat vaikuttavat suuresti hänen statukseensa. Kieli ja kielelliset ilmaisut ovat mielenkiintoisia statuselementtejä. Käyttämällä vähänkään koristeellisempaa, saatika rakenteellisesti haastavampaa kieltä, saadaan kuulija tai lukija, käytetystä mediaformaatista riippuen, tuskastumaan tai lopettamaan informaation tulkinta nopeasti ja palaamaan omiin ajatuksiinsa omien ajatustensa moraalisesta ylemmyydestä ja ylivertaisuudesta.

Työ tekijäänsä opettaa sanotaan. En olisi siitä niinkään varma.

Minusta koulutusyhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä sekä koulutusinflaatio, että koulutusnostalgia.

Inflaatio siksi, että kandeja, maistereita, tohtoreita kaikkia koulutetaan huikeasti yli tarpeen ja lisäksi väärille aloille vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että meillä oli tuotannollinen tilaus 1028 HY:stä valmistuneelle valtiotieteilijälle vuonna 2008.

Nostalgia siksi, että esim. kouluissa ei vieläkään suostuta ymmärtämään, että koululaitos kouluttaa 2010-luvun oppilaita 1950-luvun tuotteella ja opettajuus alkaa olla kohta yhtä pahasti hukassa kuin vanhemmuus.

Monissa kouluissa voidaan oikeasti huonosti ja yksi syistä on se, että 1950-1960- luvun arvomaailma kohtaa 2010-luvun kahden pahasti Suomea koitelleen laman lapset ja vanhemmat ja toinen on opettajuuden kriisi.

Näin se vaan on opettajuus on kriisiytymässä ja se kriisiytyy konfliktien kautta, joita ei välttämättä olisi, jos juhlapuheet pitäisivät paikkansa ja yllätys yllätys minä en puhu rahasta, vaan verkostoitumisesta ja normaalista kanssakäymisestä.

Minua huolestuttaa se, millaisin eväin koululaiset nykyään päästetään jatko-opintoihin. Luokallejättämisestä on tehty suuren suuri peikko, jota ei saa käyttää. Yritä käyttää luokallejäämistä, niin sulle lyödään eteen sellainen määrä "rätinekejä", erityisopettajaa ja sosiaalityöntekijää ja kuraattoria, että tyhmempikin ymmärtää oppilaan kuuluvan aina saamaan hyväksytyn arvosanan peruskoulussa.

Kun syrjäytymiseen käytetään vuosittain hirvittävät summat rahaa eikö kukaan ihmettele mistä kaikki johtuu. Kysymys ei todellakaan ole koulussa viihtymisestä vaan oppmisesta ja siitä, että 2010-luvulla käytetään 40-50 vuotta vanhoja menetelmiä. Suurin muutos 10 vuoteen on varmaan ollut, piirtoheitinkalvojen muuttuminen poverpoint kalvoiksi. Luokalle jättäminen olisi selväsi enemmän oppilaasta huolehtimista, kuin heikoin opein eteenpäin siirtäminen.


Opettajat ovat menneet ja ottaneet itselleen tehtäviä, joita ei ikinä olisi pitänyt ottaa, vaikka niitä on tarjottu. Opettajuus on myös, anteeksi vaan etukäteen, naisistunut liikaa, jolloin töyhteisöt ovat tulleet vaarallisen naisvaltaisiksi ja mahdollisuus vaikeisiin työyhteisön sisäisiin konflikteihin on lisääntynyt. Naisopettajien empaattisuus on myös alkanut kääntyä heitä vastaan ja uupuminen näkyy naisvaltaisissa työyhteisöissä yhä pahenevina väsymysoireina ja konfliktituntemuksina.

Jos lasten kasvattaminen vaatisi korkeakoulututkinnon, niin silloinhan kehitysmaissa ei olisi lapsiongelmaa eihän.

Mihin meiltä hävisi terve järki?

Miksi oppilas voitaisin erottaa määräajaksi jälki-istunnoista, jotka on saanut esim sanomalla 5 kertaa "Vitun homo"? Mitä silloin tapahtuu oppilalle, joka on kiusannut toista viikon, kuukauden, piilottanut toisen kengät, repun, varastanut. Tapahtuuko silloin erottaminen välittömästi?

Jos oppilaan ainoa normalin murrosiän pahe on kiroilu auktoriteetille, on se vielä tervettä verrattuna moneen muuhun asiaan.

Mutta kuten alussa totesin: ei voi kuin ihmetellä ihmisten halua lyödä päätään vapaaehtoisesti kovaan seinään ja ehkä tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on hauskaa - pistäisköhän kokeilla...