Asia vai ohari

Eilinen päivä oli taas yksi niistä päivistä, jolloin ei voinut kuin ihmetellä.

Ihmetellä ihmisten hirvittävää halua lyödä päätänsä vapaaehtoisesti kovaan seinään.

Ihmetellä ihmisten halua taistella tuulimyllyjä vastaan.

Ihmetellä ihmisten tahtoa käyttää tilanteessa kuin tilanteessa ylästatusta silloinkin, kun jo on menettänyt mahdollisuuden siihen.

Ihmetellä kuinka lujasti ihmiset haluavat sulkea silmänsä reaalimaailmasta ja haluavat tukeutua idiotismeihin vain pönkittääkseen omaa egoaan.

Jaska Jokunen olisi todennut "Voi hyvä tavaton"

Mutta on ilmeisesti huomattavasti kehittävämpää antaa ihmisten tehdä kaikki edellä mainittu ja antaa sitten heidän itsensä huomata, että olivat väärässä ja joutuvat kuitenkin muokkaamaan käsityksiään ja toimintatapojaan. Kehittävämpää kyllä, mutta aivan helvetin hidasta ja työlästä
ja aivan liian monen henkilön hermoja kiristävää.

Joillakin ihmisillä on kyky olla näkemättä yhtään suurempaa kokonaisuutta, saatika laajempaa ja pidempiaikaista vaikutusta työyhteisöön, toimintojen järjestelemiseen, toimintojen laatuun tai kustannuksiin. Tärkeää näyttäisi olevan oma status ja sen muuttumattomuus.

Status niin. Mitä enemmän väärässä henkilö on, sitä turhanpäiväisemmät asiat vaikuttavat suuresti hänen statukseensa. Kieli ja kielelliset ilmaisut ovat mielenkiintoisia statuselementtejä. Käyttämällä vähänkään koristeellisempaa, saatika rakenteellisesti haastavampaa kieltä, saadaan kuulija tai lukija, käytetystä mediaformaatista riippuen, tuskastumaan tai lopettamaan informaation tulkinta nopeasti ja palaamaan omiin ajatuksiinsa omien ajatustensa moraalisesta ylemmyydestä ja ylivertaisuudesta.

Työ tekijäänsä opettaa sanotaan. En olisi siitä niinkään varma.

Minusta koulutusyhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä sekä koulutusinflaatio, että koulutusnostalgia.

Inflaatio siksi, että kandeja, maistereita, tohtoreita kaikkia koulutetaan huikeasti yli tarpeen ja lisäksi väärille aloille vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että meillä oli tuotannollinen tilaus 1028 HY:stä valmistuneelle valtiotieteilijälle vuonna 2008.

Nostalgia siksi, että esim. kouluissa ei vieläkään suostuta ymmärtämään, että koululaitos kouluttaa 2010-luvun oppilaita 1950-luvun tuotteella ja opettajuus alkaa olla kohta yhtä pahasti hukassa kuin vanhemmuus.

Monissa kouluissa voidaan oikeasti huonosti ja yksi syistä on se, että 1950-1960- luvun arvomaailma kohtaa 2010-luvun kahden pahasti Suomea koitelleen laman lapset ja vanhemmat ja toinen on opettajuuden kriisi.

Näin se vaan on opettajuus on kriisiytymässä ja se kriisiytyy konfliktien kautta, joita ei välttämättä olisi, jos juhlapuheet pitäisivät paikkansa ja yllätys yllätys minä en puhu rahasta, vaan verkostoitumisesta ja normaalista kanssakäymisestä.

Minua huolestuttaa se, millaisin eväin koululaiset nykyään päästetään jatko-opintoihin. Luokallejättämisestä on tehty suuren suuri peikko, jota ei saa käyttää. Yritä käyttää luokallejäämistä, niin sulle lyödään eteen sellainen määrä "rätinekejä", erityisopettajaa ja sosiaalityöntekijää ja kuraattoria, että tyhmempikin ymmärtää oppilaan kuuluvan aina saamaan hyväksytyn arvosanan peruskoulussa.

Kun syrjäytymiseen käytetään vuosittain hirvittävät summat rahaa eikö kukaan ihmettele mistä kaikki johtuu. Kysymys ei todellakaan ole koulussa viihtymisestä vaan oppmisesta ja siitä, että 2010-luvulla käytetään 40-50 vuotta vanhoja menetelmiä. Suurin muutos 10 vuoteen on varmaan ollut, piirtoheitinkalvojen muuttuminen poverpoint kalvoiksi. Luokalle jättäminen olisi selväsi enemmän oppilaasta huolehtimista, kuin heikoin opein eteenpäin siirtäminen.


Opettajat ovat menneet ja ottaneet itselleen tehtäviä, joita ei ikinä olisi pitänyt ottaa, vaikka niitä on tarjottu. Opettajuus on myös, anteeksi vaan etukäteen, naisistunut liikaa, jolloin töyhteisöt ovat tulleet vaarallisen naisvaltaisiksi ja mahdollisuus vaikeisiin työyhteisön sisäisiin konflikteihin on lisääntynyt. Naisopettajien empaattisuus on myös alkanut kääntyä heitä vastaan ja uupuminen näkyy naisvaltaisissa työyhteisöissä yhä pahenevina väsymysoireina ja konfliktituntemuksina.

Jos lasten kasvattaminen vaatisi korkeakoulututkinnon, niin silloinhan kehitysmaissa ei olisi lapsiongelmaa eihän.

Mihin meiltä hävisi terve järki?

Miksi oppilas voitaisin erottaa määräajaksi jälki-istunnoista, jotka on saanut esim sanomalla 5 kertaa "Vitun homo"? Mitä silloin tapahtuu oppilalle, joka on kiusannut toista viikon, kuukauden, piilottanut toisen kengät, repun, varastanut. Tapahtuuko silloin erottaminen välittömästi?

Jos oppilaan ainoa normalin murrosiän pahe on kiroilu auktoriteetille, on se vielä tervettä verrattuna moneen muuhun asiaan.

Mutta kuten alussa totesin: ei voi kuin ihmetellä ihmisten halua lyödä päätään vapaaehtoisesti kovaan seinään ja ehkä tuulimyllyjä vastaan taisteleminen on hauskaa - pistäisköhän kokeilla...