Joskus on välttämätöntä antaa toisen tai toisten tehdä virhe, jolla voi olla suuria vaikutuksia. Se saattaa olla jopa ainoa tapa opettaa välttämätön, mutta mikä on tämä kriittinen kohta?
Aiemmin olisin varmasti puuttunut asiaan ja koittanut perustella asiaa uudelleen ja uudelleen. Tuonut esiin valaisevia näkökantoja ja lopulta polttanut päreeni ja sanonut saman asian vähemmän mairittelevasti, ehkä jopa aavistuksen kärkkäästi, sarkastisesti ja lopulta suoran vi***maisesti.
Nyt päätin kuitenkin valita toisen reitin, enkä enää aio vakuutella muita omasta oikeassa olemisestani. Nyt on se hetki, kun kannattaa antaa tehdä virhe ja sen jälkeen muutos toimitaan tulee kuin itsestään.
Muutenkin ihmetyttää halua pitäytyä tiukasti vanhassa: "Näin on aina tehty ja se on ollut hyvä", "Miksi mitään pitäisi muuttaa, kun vanha tapa on nyvä?" Yleisvastaukseni tälläisiin teeseihin on: "Koska se (toimintatapa) todennäköisesti on nykyään laiton ja ainakin hemmetin tyhmä."
Kehityksen esteenä, ja samalla uuden ajattelun esteenä, vaikuttaisi olevan pelko vanhan jättämisestä tai ymmärräys vanhan toiminnan huonoudesta: "Miksi minä olen voinut toimia noin tyhmästi?" Eikö silloin parannus olisi juuri se, että itse tajuaa tekevänsä liiaksi samoin ja tukeutuvansa vanhaan, kun pitäisi ajatella laajemmin.
Miten ihmeessä kouluissa voidaan 2010 tukeutua kaikessa vielä lyijykynään ja vihkoon ja ryhmätyöt kerätään A3 arkille, johon 2 ryhmän jäsentä piirtää kuvat ja 2 kopioi wikipediasta löytämänsä tekstin, jonka jälkeen tämä turhake laitetaan seinälle?? Missä on sosiaalinen toimintatapa ja toisen työn tai tiedon lähteen kriittiinen tarkastelu keskustelemalla? Miksi samaa työtä ei voisi tehdä vaikka kännykkäkameralla? Miksi huonolla käsialalla kirjoittavalle oppilalle ei anneta mahdollisuutta tehdä koetta tietokoneella?
Annan siis mahdollisuuden tehdä virheitä siksi, että toivon niiden opettavan tekijäänsä ja muuttavan toimintaansa ja ajatteluaan virheen tehtyään.
Vielä kun oikeasti muuttaisivatkin toimintaansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti